Hääaamu. Ilmassa tuoksui kukat, hiuslakka ja jännitys. Morsiamen huoneessa — valkoinen mekko mallinuken päällä, kimppu ikkunalaudalla, peilin heijastus värisi valossa. Sofia istui peilin edessä, kun meikkaaja teki viimeiset vedot. Puhelin välkkyi kymmenillä viesteillä — onnitteluja, kuvia, hymiöitä.
Hän hymyili, mutta sisällä asui outo tunne — kevyt levottomuus, kuin aavistus.
— Kaikki on valmista, Sofia, sanoi stylisti, oikaisten huntua. — Olet tänään kuin satumorsian.
Sofia nyökkäsi, hengitti syvään ja nousi. Alhaalta kuului jo vieraiden ääniä, musiikkia, naurua. Sulhanen — Artyom — oli tulossa ystävineen kymmenen minuutin kuluttua.
Puhelin soi. Ystävä Lena — se sama yliopistoajoilta. Sofia aikoi vastata, mutta puhelu katkesi. Sitten oven takaa kuului tuttuja, hiljaisia ääniä.
Hän pysähtyi. Artyomin ääni — varma, hieman hermostunut:
— Lena, älä aloita. On liian myöhäistä muuttaa mitään tänään.
— Oletko varma, että pystyt teeskentelemään ikuisesti? — vastasi tämä hiljaa. — Hän ei ole tyhmä, hän ymmärtää ennemmin tai myöhemmin.
Hiljaisuus.
Sofia tunsi sydämensä hakkaavan ohimoissa.
— Lupasin, että kaikki tapahtuisi häiden jälkeen. Ei tänään. Ei nyt.
Maailma pysähtyi.
Kaikki, mihin hän uskoi, romahti muutamassa sekunnissa.
Hän otti askeleen taaksepäin, sitten toisen. Peilissä näkyi nainen valkoisessa — täydellinen kampaus ja silmät täynnä kipua.
Kymmenen minuutin kuluttua Artyom astui sisään — säteilevä, itsevarma.
— No, oletko valmis, kaunottareni? Kaikki odottavat!
Sofia kääntyi häneen päin.
— Olen valmis, sanoi hän rauhallisesti. — Mutta tänään kaikki on vähän toisin.
Puolen tunnin kuluttua, kun vieraat olivat jo asettuneet paikoilleen, Sofia astui esiin — yksin, ilman sulhasta.
Hän otti mikrofonin, hymyili ja sanoi:
— Kiitos kaikille, että tulitte. Mutta näyttää siltä, että tämä ei olekaan häät, vaan jäähyväiset.
Kaikki jähmettyivät. Artyom kalpeni.
Sofia otti sormuksen pois ja laski sen pöydälle:
— Kuulin vain tarpeeksi ymmärtääkseni, että rakastan itseäni enemmän kuin valhetta.
Hän poistui salista katsomatta taakseen.
Ulkona satoi kevyesti, pisarat putosivat valkoiselle mekolle ja muuttivat sen märäksi hunnuksi.
Mutta Sofia käveli pää pystyssä — kuin ihminen, joka tunsi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan vapauden.
