Juna oli jo lähtemässä.
Pyörien kolina sekoittui vihellykseen, ilma tuoksui raudalta ja hiileltä.
Laiturilla seisoi noin kymmenvuotias poika — kulunut takki, reppu selässä, kirjekuori kädessä.
Hänen kasvonsa olivat kylmästä punaiset, silmät kosteat, mutta päättäväiset.
Hän piteli kirjettä kuin elävää.
Kuoren päällä — vapisevin kirjaimin:
„Isälle. Komppaniaan. Henkilökohtaisesti.“
Juna nytkähti liikkeelle.
Poika lähti juoksemaan.
Hän juoksi junan rinnalla, hengästyneenä, melkein kaatui.
Ihmiset huusivat, mutta hän ei kuullut.
Edessä — viimeisen vaunun avoin ikkuna.
Vielä vähän… yksi askel…
Hän heitti kirjeen — ja näki sen katoavan sisään.
Hän ehti.
Hän pysähtyi, kumartui, yritti hengittää.
Juna loittoni, ja poika hymyili kyynelten läpi.
Nyt isä tietää.
Mutta yhtäkkiä…
jokin putosi pehmeästi hänen jalkojensa juureen.
Hän kohotti katseensa — ja jähmettyi.
Kirje. Sama.
Kuori oli hieman repeytynyt.
Hän nosti sen, käänsi ympäri — ja takapuolella, vieraalla käsialalla:
„Minäkin yritin ehtiä.“
Hän katsoi ympärilleen — kukaan ei ollut tehnyt mitään.
Juna oli jo kadonnut mutkan taakse.
Hiljaisuus raiteilla.
Hän avasi kuoren — sisällä sama valokuva: hän ja isä joen rannalla.
Teksti alla:
„Tule pian takaisin. Odotan sinua.“
Hän laski päänsä.
Tuuli käänsi penkillä olevan sanomalehden.
Etusivulla — kuva.
Otsikko:
„Juna yksiköstä nro 214 saapui ilman tappioita… paitsi yksi sotilas, joka ei ehtinyt kyytiin.“
Poika seisoi liikkumatta.
Piti kirjettä kädessään.
Katsoi sinne, missä juna katosi.
Ja kuiskasi:
— Isä… sinä luit sen, eikö niin?
Tuuli vei kuoren pitkin kiskoja.
Ja kuin kaukaa, lempeä ääni vastasi:
„Minä ehdin.“
