Hän asui yksin.
Pieni asunto pohjakerroksessa, vanhat verhot, lääkkeiden ja leivän tuoksu.
Joka päivä hän meni pihalle samaan aikaan — hengittämään, istumaan penkille, katsomaan lasten leikkiä.
Naapurit olivat tottuneet hänen lempeään “Hei”-tervehdykseensä ja hiljaisiin askeleihinsa huopakengissä.
Sinä aamuna piha oli tyhjä.
Kostea tuuli kuljetti lehtiä, ja mies käveli hitaasti, nojaten keppiinsä.
Yhtäkkiä hänen jalkansa petti, ja maa katosi alta.
Hän kaatui raskaasti, kömpelösti, kuten vain vanhat ihmiset kaatuvat.
Hengitys pysähtyi, sydän puristui.
Hän yritti huutaa, mutta ääni ei tullut.
Hiljaisuus.
Jossain kaukana keinun narina.
Sitten — haukahdus.
Kova, epätoivoinen.
Kulman takaa ilmestyi harmaa kulkukoira — sama, joka usein istui roskalaatikoiden luona.
Takkuinen, revitty korva, mutta lämpimät, inhimilliset silmät.
Mies antoi sille joskus leipää ja sanoi:
— Tässä, ystävä. Elä.
Koira nuoli hänen kättään, työnsi kuononsa häneen, haukkui yhä kovempaa.
Sitten se juoksi kadulle.
Hetken päästä se palasi — ja sen perässä juoksi tyttö.
— Vaari! — hän huusi. — Äiti, nopeasti!
Naapurit juoksivat paikalle.
Joku soitti ambulanssin, toinen toi vettä.
He nostivat miehen istumaan, hengitys palasi.
Lääkäri sanoi myöhemmin: “Vain minuutti myöhemmin, ja sydän olisi pysähtynyt.”
Koira seisoi vieressä koko ajan.
Kun häntä vietiin pois, hän nosti kätensä ja silitti sen päätä.
— Kiitos… Jack.
Ihmiset katsoivat toisiaan.
— Ketä hän sanoi?
— Jack… luulen niin.
Tyttö kurtisti kulmiaan.
— Mutta Jack oli hänen vanha koiransa. Se kuoli kolme vuotta sitten…
Piha hiljeni.
Harmaa koira seis puun alla, sitten kääntyi ja lähti kohti aitaa.
Aurinko pilkahti pilvien välistä ja seurasi sitä — ohut kultainen säie, joka katosi ilmaan.
