Juhlat päiväkodissa. Ilmapalloja, paperikoristeita, hattaran ja kerman tuoksua.
Lapset juoksivat ja nauroivat, opettaja asetteli tuolit puoliympyrään.
Äidit laittoivat tarjottavia esille — värikkäitä cupcakeseja, kiiltäviä pakkauksia, tunnettujen konditorien laatikoita.
Lora otti esiin valtavan kakun ylellisessä rasiassa.
Lumenvalkoinen, kultakuvioilla ja sokerimassahahmoilla.
Hän asetti sen pöydän keskelle ja sanoi ylpeänä:
— Tilattu erikseen. Pääkaupungin kondiittorimestarilta.
Naiset vaihtoivat katseita. Jotkut nyökkäsivät hyväksyvästi.
Silloin ovelle ilmestyi hiljainen nainen yksinkertaisessa takissa, laatikko käsissään.
— Anteeksi että myöhästyin, — hän sanoi. — Kerman piti jäähtyä.
Kun hän avasi laatikon, sisällä oli tavallinen kotitekoinen kakku.
Ei täydellinen — hieman valunutta kermaa, epätasaiset kerrokset — mutta se tuoksui lapsuudelta, vaniljalta ja joltain aidon lämpimältä.
Lora hymähti ivallisesti:
— Kotitekoinen? Sepä söpöä. Mutta lapset varmaan pitävät enemmän siitä, mikä näyttää hienolta, eikä… yksinkertaiselta.
Nainen hymyili vaivaantuneena.
— Tyttäreni auttoi. Tämä on hänen lempireseptinsä.
Juhla jatkui — lauluja, leikkejä, taputuksia.
Sitten koitti jälkiruuan aika.
Opettaja asetti molemmat kakut pöydälle.
Ensimmäinen — täydellinen, kiiltävä, kuin näyteikkunasta.
Toinen — kotitekoinen, hieman vinossa, mutta onnen tuoksuinen.
Kun lapset saivat valita, melkein kaikki tarttuivat toiseen.
— Voinko ottaa tätä? Se tuoksuu mummolalta! — sanoi eräs poika.
— Ja sen kerma on parempaa! — lisäsi Loran tytär.
Lora katseli hiljaa.
Hänen kallis kakkunsa jäi melkein koskemattomaksi.
Yksinkertaiseen takkiin pukeutunut nainen istui tyttärensä vieressä, ja tyttö syötti hänelle kermaisen lusikallisen hymyillen.
Myöhemmin Lora meni hänen luokseen.
— Anteeksi… taisin…
— Ei se mitään, — nainen hymyili. — Kaikkea arvokasta ei mitata hinnalla.
Illalla Lora palasi kotiin, avasi jääkaapin ja otti esiin laatikon täydellisen kakun jämillä.
Se oli yhä kaunis — mutta nyt täysin mauton.
