Luokka surisi kuin mehiläispesä. Kello oli jo soinut, mutta lapset jatkoivat kuiskailua ja naurua.
Historianopettaja, herra Collins, astui sisään ja löi päiväkirjan pöytään.
— Hiljaisuus! Aloitamme tunnin.
Hän silmäili oppilaita ja huomasi heti takapenkissä istuvan pojan.
Tämä istui vaivautuneena, katse maassa, kynä puristettuna käteen.
Takissa — likatahrat, hihoissa — maalijäljet, kengät — halkeilleet.
Muut oppilaat vilkuilivat toisiaan ja kuiskivat.
— Ethan, sanoi opettaja tiukasti, miksi olet tullut kouluun tuossa kunnossa? Tämä ei ole korjaamo — tämä on koulu.
Poika oli hiljaa.
— Kysyin jotakin, — Collins korotti ääntään. — Selitä.
— Anteeksi, sir… en vain ehtinyt vaihtaa vaatteita.
— Et ehtinyt? — opettaja hymähti ivallisesti. — Vai eikö sinua vain kiinnosta? Mene ulos luokasta.
Hiljaisuus. Kaikki katsoivat Ethania.
Hän nousi, sanoi hiljaa „anteeksi“ ja lähti.
Collins jatkoi opetusta, mutta muutaman minuutin jälkeen hän ei enää pystynyt keskittymään.
Jokin pojan katseessa vaivasi häntä — ei uhmakkuus, ei laiskuus… vaan väsymys.
Tunnin jälkeen pitkällä välitunnilla hän meni opettajainhuoneeseen. Päivystävä opettaja sanoi:
— Herra Collins, se poika… hänet nähtiin urheilukentän takana. Näyttää siltä, että hän korjaa polkupyörää.
Opettaja meni sinne.
Rakennuksen takana, vanhan vajarakennuksen vieressä Ethan oli polvillaan ja yritti korjata ruosteista pyörää.
Vieressä — noin kuusivuotias tyttö, kuluneessa takissa.
— Mitä sinä täällä teet? — Collins kysyi.
Poika säpsähti.
— Anteeksi, sir… tämä on siskoni pyörä. Me asumme kaukana. Tuon hänet kouluun joka aamu, ja tänään ketju katkesi. Korjatessani sotkeuduin, enkä ehtinyt kotiin. En halunnut myöhästyä.
Opettaja vaikeni.
Hetkeksi häntä hävetti — sanat, kylmä sävy, nopea tuomio.
Tyttö katsoi häntä suurilla silmillä ja sanoi:
— Se ei ole hänen syynsä, sir. Hän ei vain halua, että minua palelee aamuisin.
Collins laski katseensa.
— Ethan… mene liikuntasaliin ja vaihda puhtaisiin. Odotan sinua.
— Mutta tunti…
— Älä huoli. Tänään oppilasta olen minä.
Myöhemmin, kun luokka jälleen kokoontui, opettaja aloitti tunnin ensimmäistä kertaa ei historian kirjasta — vaan tarinalla ihmisyydestä.
Ja siitä päivästä lähtien kukaan ei enää nauranut likaiselle takille.
