Aamu oli hiljainen ja lämmin.
Piha kylpi auringossa, talojen ikkunat heijastuivat kosteasta asfaltista ja leipomon tuore leivän tuoksu levisi ilmaan.
Vanhalle penkille talon eteen oli istahtanut noin kymmenvuotias poika — laiha, harmaa takki päällä, kämmenet täynnä murusia.
Hänen edessään kaiteelle oli laskeutunut varis.
Sen mustat sulat kiilsivät auringossa, nokka oli hieman raollaan, silmät — elävät ja tarkkaavaiset.
Se ei pelännyt. Se katsoi poikaa kuin tuntisi hänet.
Joka aamu he tapasivat tässä.
Poika heitti sille leipää ja puhui sille kuin ystävälle.
Naapurit naureskelivat:
— No, koulutatko siinä omaa lintua?
Mutta poika vain kohautti olkiaan ja jatkoi.
Viikko kului, sitten toinen.
Ja eräänä harmaana sadepäivänä varis ei tullut.
Poika istuutui kuten aina ja odotti.
Murut pehmenivät sateessa, tuuli tarttui hänen hihoihinsa, mutta hän ei noussut.
Juuri kun hän oli lähdössä, tuttu „kra“ kuului talon päältä.
Poika nosti katseensa — ja näki sen.
Varis lensi matalalla, märkänä, sade takertuneena sen sulkiin, ja sen nokassa välähti jotakin.
Se laskeutui hänen viereensä, astui penkillä ja laski varovasti esineen hänen jalkojensa juureen.
Poika kumartui.
Märällä puulla makasi sormus — oikea kultasormus, hieman tummunut, hieno kaiverrus sisäpuolella.
Poika nappasi sen käteensä ja juoksi kotiin.
Äiti avasi oven, katsoi häntä yllättyneenä — ja jähmettyi.
Hänen kasvonsa kalpenivat hetkeksi.
— Mistä löysit tämän? — hän kuiskasi.
— Varis toi sen, — poika vastasi.
Äiti istuutui tuolille ja puristi sormusta kädessään.
— Tämä on minun… — hän sanoi hiljaa. — Kadotin sen joen rannalla kaksi vuotta sitten.
Poika seisoi ovella yhä leipä kädessään.
Ja ulkona, kevyessä sateessa, sama varis istui ikkunalaudalla — märkä, ylpeä, kuin tietäisi palauttaneensa jotakin arvokkaampaa kuin kulta.
