Jessica oli juuri muuttanut ensimmäiseen omaan asuntoonsa. Rahat olivat tiukassa, joten hän etsi verkosta käytettyjä huonekaluja. Siten hän löysi sen: pehmeän, ylisuuren sohvan, hieman kuluneen mutta silti kauniin, joka myytiin melkein ilmaiseksi. Myyjä väitti, että hän vain ”halusi sen pois”.
Innoissaan löytämästään tarjouksesta Jessica raahasi sohvan olohuoneeseensa. Se tuoksui hieman pölyltä, mutta hän ajatteli, että hyvä puhdistus korjaisi asian. Hän käpertyi sinä yönä sohvalle peiton alle, ylpeänä kodikkaasta pienestä kodistaan.
Mutta seuraavana aamuna hän huomasi jotain outoa. Tyynyt olivat hieman vinossa, ikään kuin joku olisi istunut siellä hänen nukkuessaan. Hän ei kiinnittänyt asiaan huomiota. Ehkä hän oli liikkunut unissaan.
Muutamaa päivää myöhemmin hän alkoi kuulla ääniä. Pehmeää raapimista, heikkoa kahinaa, joka tuli aina sohvalta. Jessica oletti, että se oli hiiri, joka oli ryöminyt sohvan sisään. Päättäen hoitaa asian, hän avasi tyynyjen vetoketjut ja kurkisti sisään taskulampulla. Ei mitään.
Äänet voimistuivat yöllä. Joskus hän olisi voinut vannoa kuulleensa hengitystä.
Lopulta eräänä iltana hän päätti purkaa koko sohvan. Hän poisti tyynyt, avasi alla olevan verhoilun – ja jäi paikoilleen.
Ontossa rungossa oli käpertynyt poika. Laiha, kalpea, hänen suuret silmänsä räpyttivät taskulampun valossa. Aluksi hän ei puhunut mitään. Hän vain tuijotti kauhistuneena.
Kun hän soitti poliisille, totuus paljastui. Poika oli karannut kilometrien päässä sijaitsevasta ryhmäkodista ja piileskellyt sohvassa, kun sen alkuperäinen omistaja myi sen. Poika oli pysynyt siellä hiljaa, elättänyt itsensä tähteillä ja liikkunut vain, kun asunnossa oli hiljaista.
Jessica ei enää koskaan istunut tuolle sohvalle.
Ja joskus, kun hän muistelee noita ensimmäisiä öitä, hän ei voi olla miettimättä – kuinka monta kertaa poika oli ollut vain muutaman sentin päässä, katsomassa, kun Jessica nukkui?
