Kun pieni Sophie oli kolmevuotias, hänelle kehittyi outo tapa. Joka iltapäivä hän istui ristikkäin makuuhuoneensa lattialla ja puhui hiljaa seinälle. Aluksi hänen äitinsä piti sitä söpönä – lapsilla onhan kuvitteellisia ystäviä. Mutta Sophie ei leikkinyt. Hän pysähtyi, kallisti päätään ja nyökkäsi, ikään kuin joku todella olisi vastannut hänelle.
”Mikä ystäväsi nimi on?”, äiti kysyi kerran yrittäen leikkiä mukana. Sophie hymyili ja kuiskasi: ”Hänellä ei ole nimeä. Hän vain sanoo asuvansa täällä.”
Vastaus sai äidin värisemään. Talo oli vanha, sen palkit natisivat ja kellariin kukaan ei halunnut mennä. Mutta äiti sivuutti asian lapsellisena mielikuvituksena. Kunnes eräänä iltana Sophien äiti kuuli tyttärensä puhetta.
Hän oli pysähtynyt uteliaana tyttärensä oven ulkopuolelle kuullessaan tämän naurahtavan – ja sitten toisen äänen. Heikon. Matalan. Ei hänen. Hän avasi oven, mutta huone oli tyhjä paitsi Sophie, joka katsoi viattomasti ylös ja sanoi: ”Sinä pelästytit hänet pois.”
Siitä yöstä lähtien alkoi tapahtua outoja asioita. Lelut löytyivät siististi rivissä seinää vasten, vaikka Sophie väitti, ettei ollut koskenut niihin. Hänen värityskirjoihinsa ilmestyi piirroksia – ei prinsessoja tai linnoja, vaan tummia muotoja ja silmiä. Ja aina kun Sophiea kysyttiin, hän kohautti olkapäitään: ”Hän auttoi minua piirtämään ne.”
Käännekohta tuli eräänä iltana, kun Sophien äiti peitteli hänet sänkyyn. Hän suuteli tytärtään otsalle, sammutti valon ja alkoi sulkea ovea. Silloin hän kuuli sen – selvästi.
Äänen. Seinän sisältä.
”Hyvää yötä, Sophie.”
Äiti jäi paikoilleen, jokainen karva hänen ruumiissaan nousi pystyyn. Sophie, puoliksi unessa, hymyili ja kuiskasi takaisin: ”Hyvää yötä.”
He muuttivat pois talosta viikkoa myöhemmin.
Mutta joskus, myöhään yöllä, Sophie painaa edelleen korvansa uuden makuuhuoneensa seinää vasten. Odottaa. Kuuntelee. Ja kerran, vain kerran, hän vannoo kuulleensa heikon kuiskauksen vastaavan hänelle.
