Emily oli aina rakastanut vanhoja paikkoja. Rapistuvat seinät, rikkoutuneet portaat, tyhjyyteen avautuvat ikkunat – ne antoivat hänelle tunteen, että historia ei ollut kadonnut, vaan odotti vain, että joku huomaisi sen uudelleen.
Joten kun hän matkusti Itä-Eurooppaan ja paikalliset kertoivat hänelle hylätystä linnasta, joka oli piilossa kukkuloilla, hän ei epäröinyt. He varoittivat, että linnalla oli maine. Ihmiset sanoivat, että se oli kirottu ja että sen raunioissa tapahtui outoja asioita. Emily nauroi. ”Täydellinen valokuvauspaikka”, hän sanoi.
Sateisena iltapäivänä hän kiipesi mutaisella polulla ylös ja astui sisään. Linna oli puoliksi raunioitunut – yksi torni kallistui vaarallisesti, sen katto oli romahtanut kauan sitten. Hän käveli kaikuvien käytävien läpi, otti kuvia kaarevista ikkunoista ja sammalen peittämistä kivistä. Mitään epätavallista. Mitään pelottavaa.
Tai niin hän luuli.
Sinä iltana, palattuaan hotelliin, Emily selaili valokuvia. Hänen sydämensä hyppäsi, kun hän pääsi yhteen kuvaan – ikkunaan suuressa salissa.
Ensi silmäyksellä se oli vain kiveä ja lasia. Mutta kulmassa, tuskin näkyvissä, seisoi hahmo.
Mies.
Ei turisti, ei moderni vierailija. Hänellä oli yllään tumma kauluspaita, korkeat saappaat ja 1500-luvulta peräisin oleva kaulus. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, silmät kuopat, ja hän tuijotti suoraan kameran linssiin.
Emily pudotti puhelimen.
Seuraavana aamuna hän näytti kuvan hotellin henkilökunnalle. Heidän reaktionsa hämmästytti häntä. Yksi nainen ristitti itsensä ja kuiskasi: ”Kadonnut lordi.” Toinen mutisi: ”Se on tapahtunut taas.”
Emily vaati vastauksia. Vastahakoisesti he kertoivat hänelle linnan legendan.
Vuonna 1574 aatelismies nimeltä Lord Andrei katosi kodistaan – juuri siitä linnasta, jossa Emily oli vieraillut. Hän oli varakas, kunnianhimoinen ja huhujen mukaan pettänyt kruunun. Sinä yönä, jolloin hänen piti tulla pidätetyksi, hän katosi jäljettömiin. Hänen ruumistaan ei koskaan löydetty. Hänen maansa hylättiin, hänen suvunsa pyyhkiytyi pois.
Mutta vuosisatojen kuluessa matkailijat olivat väittäneet nähneensä hänet raunioissa. Jotkut vannoivat kuulleensa hänen saappaidensa äänen portaissa, toiset olivat nähneet hänen varjonsa ikkunoissa. Historioitsijat hylkäsivät kaiken kansanperinteenä.
Kunnes Emily otti valokuvan.
Lontoossa Emily lähetti kuvan akateemiselle ystävälleen, keskiajan historioitsijalle. Muutamaa päivää myöhemmin tämä soitti Emilylle järkyttyneellä äänellä.
”Tämä ei ole huijausta”, hän sanoi. ”Analysoin kuvan. Siinä ei ole digitaalista manipulaatiota. Hahmo heittää varjon. Hän on siellä.”
Hän teki tauon ennen kuin jatkoi: ”Ja Emily… Vertailin kasvoja säilyneisiin muotokuviin lordi Andreista. Se on hän.”
Emilyn veri jäätyi.
Kuva levisi pian verkossa. Paranormaaleja ilmiöitä tutkivat asiantuntijat, historioitsijat ja jopa skeptikot ottivat kantaa asiaan. Jotkut väittivät, että se oli todiste aaveesta, toiset puolestaan väittivät, että se oli aikamatka, hetki, jolloin menneisyys ja nykyisyys kohtasivat. Mutta yksi löytö sai jopa äänekkäimmät epäilijät hiljenemään.
Läheisen luostarin arkistoista löytyi kirje, joka oli kirjoitettu vuonna 1574, juuri sinä yönä, kun Andrei katosi.
Siinä luki:
”He tulevat hakemaan minua. Jos en pakene, sieluni jää ketjutettuna näihin seiniin, kunnes totuus paljastuu. Jokaisen, joka näkee minut, on tiedettävä: en ollut petturi. Minut petettiin.”
Käsiala vastasi Andrein muita muistiinpanoja.
Emily tuijotti valokuvaa yhä uudelleen. Ikkunassa olevan hahmon silmät eivät olleet uhkaavat. Ne olivat epätoivoiset. Anelevat.
Hän tajusi, ettei ollut ottanut vain kuvaa raunioista. Hän oli kompastunut vuosisatoja vanhaan mysteeriin ja ikuistanut miehen kasvot, joka oli huutanut oikeutta lähes 500 vuotta.
Ja vaikka historioitsijat kiistelivät ja skeptikot pilkkasivat, kuva pysyi.
Hiljainen muistutus siitä, että joskus historia ei pysy haudattuna. Se odottaa.
