Pienessä Ashfordin kaupungissa kirkko seisoi kuin luuranko aukion reunalla. Sen torni oli hieman kallellaan, lasimaalausikkunat olivat särkyneet ja viiniköynnökset kiipesivät kiviseiniä pitkin. Kukaan ei ollut astunut sisään puoleen vuosisataan.
Ovet oli lukittu tulipalon mustaaman sisustuksen jälkeen, ja aika oli tehnyt loput. Kellotorni oli halkeillut, sen köysi kulunut ja sen kieleke pitkään ruostunut paikoilleen. Viidenkymmenen vuoden ajan hiljaisuus leijui sen yllä kuin käärinliina.
Kunnes eräänä myrskyisenä yönä.
Eleanor, joka oli asunut Ashfordissa koko elämänsä, heräsi sen ääneen.
Selkeä, juhlallinen kellon ääni.
Kirkonkello.
Hän istui sängyssä sydän jyskyttäen. Hän tiesi, että se oli mahdotonta. Kello ei ollut soinut sitten hänen vanhempiensa lapsuuden. Silti ääni kantautui yön ilmassa – syvä, kaikuva, kiistaton.
Seuraavana aamuna koko kaupunki kuhisi kuiskauksia. Jotkut sanoivat, että se oli pila. Toiset mutisivat vandalismista. Mutta Eleanor näki, kuinka vanhemmat kaupunkilaiset välttivät katsomasta toisiaan silmiin. He muistivat tarinat.
Kirkko, he sanoivat, oli kirottu.
Kymmeniä vuosia sitten, kun tulipalo tuhosi sen kattotuolit, joukko kaupunkilaisia oli jäänyt loukkuun sisälle. Kukaan ei tiennyt, miten se oli alkanut – vain että liekit levisivät nopeasti. Jotkut väittivät nähneensä tornissa hahmon sinä yönä, varjon, joka veti köyttä, kun liekit tuhosivat kirkonpenkit.
Ruumiita ei koskaan löydetty.
Siitä lähtien kirkko oli ollut hylättynä.
Eleanor ei saanut ääntä mielestä. Seuraavana yönä hän valvoi ja tuijotti kelloa.
Tasan keskiyöllä se alkoi taas.
Kellonlyönti oli hidas, surullinen. Jokainen lyönti tuntui ravistelevan hänen luitaan. Hän avasi ikkunan ja katsoi kohti kirkkoa. Pimeydessä hän vannoi nähneensä liikettä tornissa.
Miehen hahmon.
Aamuun mennessä hän oli tehnyt päätöksensä. Hän soitti veljelleen Danielille, joka oli lähtenyt kaupungista vuosia aiemmin, ja sai hänet tulemaan. ”Kuulin sen omin korvin”, hän vaati. ”Jotain on tekeillä.”
Yhdessä he kävelivät kirkkoon sinä iltana. Ovet olivat vääntyneet ja ketjutettu kiinni, mutta ketju roikkui löysällä, ikään kuin joku olisi peukaloinut sitä. Sisällä ilma oli raskas nokesta ja kosteudesta.
Heidän taskulamppunsa valaisivat riviä hiiltyneitä penkkejä ja mustuneita kiviä. Hämähäkinverkot roikkuivat kuin verhot. Lattia oli kuitenkin peitetty jollain uudella – jalanjäljillä, jotka olivat painuneet syvälle tuhkaan.
Ne johtivat kellotornin portaikkoon.
Daniel epäröi. ”Meidän ei pitäisi olla täällä.”
Mutta Eleanor jatkoi eteenpäin ja kiipesi kapeita portaita. Hänen valonsa osui katosta roikkuvaan kuluneeseen köyteen.
Sitten hän jäi paikoilleen.
Köysi liikkui.
Se heilui edestakaisin, ikään kuin se olisi juuri vapautettu. Ylhäällä kello uhkui, ja sen rautainen kieleke raapaisi kelloa.
Sen vieressä – tai pikemminkin sen läpi – seisoi hahmo.
Mies, jonka ääriviivat olivat hämärät kuin savu, kädet kiinni köydessä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, silmät ontot, suu liikkui äänettömästi kellon värähtäessä ja soidessa.
Eleanor henkäisi. Hahmo katsoi häntä – ja sillä hetkellä Eleanor tunsi sen.
Ei pahuutta.
Surua.
Kun Eleanor kompastui taaksepäin, Daniel tarttui häntä käsivarresta. ”Mitä näit?”, hän kysyi.
Eleanor yritti löytää sanoja. ”Hän ei soita sitä meidän takiamme. Hän soittaa sitä, koska hän ei koskaan lähtenyt.”
He pakenivat kirkosta, kellon ääni jahdatessaan heitä yöhön.
Aamunkoitteessa kello vaipui jälleen hiljaisuuteen. Mutta kaupunki ei koskaan unohtaisi.
Jotkut asukkaat väittivät, että kyseessä oli ilkivalta, tuuli tai sattuma. Mutta vanhemmat kaupunkilaiset tiesivät paremmin. He kuiskivat, että tulipalossa menehtyneet sielut eivät olleet koskaan paenneet. Että keskiyön kellojen soiminen oli heidän muistutuksensa – kehotus elävälle muistaa kuolleet.
Entä Eleanor?
Joka kerta, kun kello lyö keskiyön, hän kuuntelee.
Ja tunnin vaihteen hiljaisuudessa hän kuulee joskus heikon kaiku – kellon, jota ei enää ole, ja jota soittavat kädet, jotka eivät koskaan lakkaa soimasta.
