Emma ja David olivat asuneet pakettiautossaan kuusi kuukautta.
Ennen vanha ambulanssi, nyt se oli heidän kotinsa.
Valkoiset seinät, puinen hylly, katosta roikkuvat koristevalot, kahvinkeitin, pieni kaasuliesi ja ikkunasta avautuva näkymä, joka oli joka päivä uusi.
He matkustivat ilman aikataulua, ilman suunnitelmia, ilman johdonmukaisuutta.
Joskus yöllä aavikon halki. Joskus aamunkoitteessa meren rannalla.
Joskus he vain pysähtyivät kuuntelemaan tuulen kahinaa pelloilla.
Emma piti matkablogia, David kuvasi kaiken.
He eivät etsineet seikkailua, mutta seikkailu näytti löytävän heidät.
Sinä aamuna he kiipesivät vuorille, joista sola alkoi.
Tie oli kapea, märkä sateesta, ja ilma oli kirkas ja kylmä. Emma laittoi musiikin soimaan, David siemaisi kahviaan ja vihelsi, kunnes yhtäkkiä hän sanoi:
— Odota… Odota!
— Mikä hätänä? hän kysyi säikähtäneenä.
— Luulen, että siellä on joku…
Jotain liikkui tien laidassa, märkien lehtien keskellä.
He pysähtyivät, David nousi ulos ja jähmettyi.
Pensään alla istui pieni kissanpentu – punakeltainen, mudan peitossa, sen turkki takkuinen, silmät valtavat.
Se ei juossut karkuun. Se vain tuijotti, vapisten.
Emma hyppäsi autosta, polvistui ja ojensi hiljaa kätensä:
— Hei, pikkuinen… Miksi olet täällä yksin?
Kissanpentu otti askeleen – ja kaatui heti.
David riisui nopeasti takkinsa, kääri sen takkiin ja kantoi sen pakettiautoon.
”Emme voi jättää sitä”, Emma sanoi kaataen maitoa termospullon kanteen.
”Emme jätä sitä”, hän vastasi. ”Vain… väliaikaisesti. Kunnes löydämme suojan.”
Kissanpentu joi niin ahneesti, että maidon valkoiset viikset jäivät sen kasvoille.
Emma nauroi:
”Katso, miltä näytät! Aivan kuin pikkutiikeri.”
He antoivat hänelle nimeksi Rowdy sanasta ”tie”.
Rowdy sopeutui nopeasti. Parin päivän kuluessa hän nukkui kojelaudalla katsellen tietä ja kiipesi öisin punkoille kuin laivan kapteeni.
Joskus hän makasi aivan kartan päällä, ikään kuin itse valitsisi reitin.
”Minne me menemme tänään?” Emma kysyi.
Kissanpentu tassutteli satunnaisia paikkoja, ja he ajoivat sinne.
Viikkoa myöhemmin Italiassa pakettiauto pysähtyi aivan pienen kylän eteen.
He nousivat ulos nauraen ja odottivat apua.
Sillä hetkellä Rowdy juoksi kadulle ja… katosi.
”Rowdy!” Emma huusi. ”Ehkä hän vain lähti kävelylle”, David yritti rauhoitella häntä, mutta hänen äänensä oli huolestunut.
He kävelivät koko kylän ympäri.
Lopulta aukiolla, suihkulähteen luona, he näkivät hänet – märkänä mutta tyytyväisenä. Lapset istuivat hänen ympärillään ja ruokkivat häntä leipäpaloilla.
Rhodey kehräsi ikään kuin kertoen heille tarinaa.
Emma nauroi kyynelten läpi:
”No niin, siinäpä se tähti. Kaikki tuntevat sinut nyt.”
”Se johtuu siitä, että hän aistii, missä ihmiset tarvitsevat hieman lämpöä”, yksi poika sanoi.
Siitä lähtien Rowdysta tuli heidän matkansa todellinen symboli.
He eivät enää valokuvanneet vain maisemia – nyt jokaisella paikalla oli oma tarinansa.
Kreikassa Rowdy ystävystyi kadulla liikkuvien koirien kanssa.
Itävallassa hän istui pakettiauton katolla ja katseli lumen satamista.
Espanjassa hän katosi pariksi tunniksi ja palasi nauha kaulassaan – joku oli sitonut sen sinne ilman näkyvää syytä.
He lopettivat seuraavan määränpäänsä etsimisen. Nyt he olivat menossa suuntaan, johon kissa oli ensin katsonut.
Eräänä iltana auringonlaskun aikaan Emma sanoi: ”Tiedätkö, en usko, että oli sattumaa, että hän ilmestyi.”
David nyökkäsi: ”Totta kai. Joskus tie valitsee, kenen luona sinut jätetään.”
He kolme istuivat pakettiauton vieressä – Emma, David ja meripihkanväriset kissat kehräsivät vuorten ja auringonlaskun taustaa vasten.
Ja sillä hetkellä tuntui kuin koko maailma olisi mahtunut yhteen vanhaan pakettiautoon ja kolmeen sydämeen.
