Anna oli työskennellyt eläinlääkärinä yli kymmenen vuotta. Tuona aikana hän oli nähnyt paljon – koiria, kissoja, kettuja, jopa sirkuksesta tuodun pesukarhun. Mutta tuo elokuun lopun päivä oli sellainen, jota hän ei koskaan unohtaisi.
Oli kuuma ilta. Klinikka oli juuri sulkeutumassa, kun Anna kuuli oudon äänen parkkipaikalta. Aluksi hän luuli kissan naukuvan jossain konepellin alla. Mutta ääni oli erilainen – ei aivan kissamainen. Se oli kimeä, käheä, kuin joku tukehtuisi ja huutaisi apua.
Anna astui ulos pihalle. Autot seisoivat rivi riviltä, ja vain yksi – vanha tila-auto tummennetuilla ikkunoilla – päästi tätä huutoa.
Hän käveli lähemmäs, sydän jyskytti rinnassa.
”Hei! Onko siellä ketään?” hän huusi.
Vastaus oli ohut, melkein inhimillinen nyyhkytys.
Anna veti ovenkahvasta – tavaratila oli lukossa. Sitten hän käveli auton ympäri, kurkisti sisään ikkunasta… ja kavahti. Jotain liikkui lattialla märkään pyyhkeeseen käärittynä.
Hän soitti nopeasti hätänumeroon 112 ja sanoi: ”Tämä on Anna, eläinlääkäri. Klinikan parkkipaikalla on auto pysäköitynä. Sisällä… näyttää olevan elävä olento.”
Muutamaa minuuttia myöhemmin poliisi saapui. Kun he avasivat tavaratilan, kaikki jähmettyivät.
Siellä makasi delfiininpoikanen – pieni, siniharmaa, kuivaihoinen ja tuskin havaittavasti hengittävä.
Sen ympärillä oli muovipulloja vettä, rättejä, köysiä ja outo verkko.
”Voi luoja…” Anna kuiskasi. ”Se on delfiininpoikanen!”
Poliisi vaihtoi katseita.
Myöhemmin havaittiin, että salametsästäjät yrittivät salakuljettaa poikasta mustalle pörssille – yksityiseen ”delfinaarioon”. Silminnäkijöiden mukaan delfiinin emo ui lähellä rantaa pitkään veneen lähdettyä.
Anna ei voinut katsoa häntä kyyneleet silmissään. Delfiininpoikanen itki hiljaa, ikään kuin kutsuen häntä, epävarmana siitä, missä oli.
Sinä iltana eläinlääkäriasema muuttui tilapäiseksi sairaalaksi.
Anna ja hänen kollegansa täyttivät kylpyammeen lämpimällä merivedellä – parhaansa mukaan – lisäsivät merisuolaa ja seurasivat lämpötilaa. Vauva tuskin liikkui. Mutta kun Anna siveli kättään varovasti pojan selkää pitkin, poikanen vihelsi lyhyesti – ikään kuin vastatakseen.
”Odota, vauva”, hän kuiskasi. ”Kaikki järjestyy.”
Päivää myöhemmin merikeskuksen vapaaehtoiset saivat tietää löydöstä. He saapuivat laitteiden ja erityisen kylmäastian kanssa.
Ennen kuin he veivät pojan pois, Anna nojasi vielä kerran hänen ylleen.
Delfiininpoikanen nousi yhtäkkiä istumaan ja… päästi lyhyen piippauksen, ikään kuin kiitollisuuden huudon.
”Kuulitko tuon?” ”Yksi pelastajista yllättyi. ”Hän oli kuin sanoisi ’kiitos’.”
Anna hymyili.
”Minäkin ajattelin niin.”
Kului useita kuukausia.
Eräänä syyspäivänä Anna sai kirjeen merikeskuksesta.
Kirjeen sisällä oli kuva: sama vasikka, nyt terve, leikkimässä laguunissa muiden kanssa.
Ja kuvateksti:
”Hän ui äitinsä vieressä. Annoimme hänelle nimeksi Anik – sinun kunniaksesi.”
Anna istui kirjeen kanssa pitkään kykenemättä pidättelemään kyyneleitään.
Hän katsoi ikkunasta ulos harmaalle taivaalle, hymyili ja sanoi hiljaa:
”Kiitos, pikkuinen. Nyt itket vain ilosta.”
