Aurinko seisoi korkealla, ilma väreili kuumuudesta.
Kesä oli täydessä loistossaan — laiska, hidas, paksu kuin hunaja.
Anna laittoi veden kiehumaan, Maria hoiti kukkia aidan vieressä.
Kaikki oli kuten aina: mehiläiset surisivat, kukko lauloi naapurin pihassa, ja kissa makasi ikkunalaudalla.
Vain Bruno ei tullut aamiaiselle.
Yleensä hän oli ensimmäisenä — tassut tömisten pihan poikki, iloisesti haukkuen, silmissä typerä ilo.
Mutta tänään oli hiljaista.
Liian hiljaista.
Aluksi Anna ajatteli, että hän vain nukkui jossain varjossa, vajarakennuksen takana.
Mutta sitten hän kuuli äänen.
Tukahdutetun, karhean — kuin joku olisi tukehtumassa.
Ei haukuntaa. Ei valitusta. Jotain muuta.
Anna jähmettyi.
Maria nosti päänsä kukkapenkistä.
He molemmat ymmärsivät — jokin oli vialla.
— Bruno! — huusi Anna.
Ei vastausta.
Ääni toistui.
Lähempänä.
Kuin jokin olisi liikkunut maan alla.
He katsoivat toisiaan.
Anna lähti polkua pitkin, jossa ruoho ulottui melkein polviin.
Kuumuus oli sakeaa, ilma väreili, kuin itse luonto olisi pidättänyt hengitystään.
Ja yhtäkkiä ruoho… aaltoili.
Hitaasti. Raskaasti.
Maria jäi seisomaan aidalle.
Anna katsoi epäuskoisena.
Ruoho liikkui — kuin sen alla olisi jotain valtavaa.
— Maria… — kuiskasi hän.
Ja sillä hetkellä ruohosta nousi jokin.
Paksu, auringossa kiiltävä ruumis.
Iho, jonka kuvio näytti metallilta ja hiileltä.
Liike — sulava mutta raskas.
Kylmä henkäys, kuin maa itse sihisi.
Molemmat naiset jähmettyivät.
Annan sydän hakkasi kurkussa.
Hän oli nähnyt käärmeitä ennen, muttei tällaisia.
Se ei ollut vain eläin — se oli jotain muuta.
Ruumis liukui ruohon läpi, ja sen alla… jokin liikkui.
Jokin, joka värähti erillään käärmeestä.
Anna kiljaisi.
Hän tarttui vanhaan haravaan aidan viereltä.
Maria, sanomatta sanaakaan, nappasi luudan.
He syöksyivät eteenpäin.
Ilman ajatusta, ilman ymmärrystä.
Vain epätoivoisen pelon ajamina, joka ei kysy, onko se oikein.
Huutoja, kahinaa, iskuja.
Harava löi ruohoa, ilmaa, liukasta ihoa.
Käärme sihisi, kiemurteli, pakeni sivulle.
Pöly nousi paksuksi pilveksi.
Aurinko sokaisi, kädet tärisivät, mutta he eivät pysähtyneet.
Joku naapuri huusi, toinen kurkisti portilta —
mutta mummot eivät kuulleet mitään.
Heille oli olemassa vain tämä —
ruoho, varjo, ja kauhu, joka hengitti heidän edessään.
Ja yhtäkkiä — liike.
Käärme kiemurtui jyrkästi, kuin sen renkaat olisivat kiristyneet.
Sen alta kuului ääni.
Karkeaa, katkonaista.
Elävää.
Anna perääntyi.
Maria painoi kätensä rinnalleen.
Käärmeen ruumis tärisi, kuin sen sisällä jokin olisi lyönyt.
Ja seuraavassa hetkessä se kääntyi.
Valtava pää nousi ruohon yläpuolelle,
silmät, kuin tummat öljypisarat, kiilsivät auringossa.
Ja yhtäkkiä sen avoimesta kidasta — voimalla — lensi jotain maahan.
Molemmat naiset huusivat.
Ruohossa, pölyssä, makasi Bruno.
Heidän rakas koiransa.
Märkä, väsynyt, peittynyt ruohoon ja maahan.
Käärmeen kidasta riippui vielä ohut sylkijuova, joka kimalteli auringossa.
Hetki — ja se katosi taakseen, ryömien ruohon alle.
Hitaasti, kuin sulautuen kuumaan ilmaan.
Anna heittäytyi koiran luo.
Bruno hengitti.
Raskaasti, korisevasti, mutta hengitti.
Hänen silmänsä avautuivat, hän vinkaisi hiljaa ja laski päänsä Annan polville.
Kauempana, aidan takana,
ruoho heilui vielä pitkään —
kuin maan alla,
syvällä jossain,
jokin hyvin vanha ja nälkäinen
olisi kääntynyt pesässään.
