Musiikki soi kovaa, aurinko heijastui samppanjalaseista, valokuvaaja napsi kuvia, vangiten hymyileviä kasvoja.
Kaikki onnittelivat, nauroivat, nostivat maljoja.
Valkoisia ruusuja, huntu, ystävien naurua — kaikki kuin elokuvasta, kuin unesta.
Seisoin suihkulähteen vieressä, kimppu kädessä.
Vesi solisi hiljaa, ilma tuoksui hajuvedeltä ja makealta viiniltä.
Hän tuli takaani — mieheni, valkoisessa paidassa, silmät loistivat.
Nauroi ystäviensä kanssa, puhui kovaa, vitsaili.
Käännyin, hymyilin hänelle.
Ja silloin hän sanoi leikillisesti:
— Hei, jäähdytetäänpäs onnesi! — ja tönäisi minut.
Kylmä iski kuin veitsi.
Suihkulähde roiskahti, puku painui raskaaksi, vesi peitti kasvoni.
Vieraiden huudot, nauru, kameran välähdykset.
Hän nauroi.
Seisoi reunalla, taputti käsiään, ja hänen ystävänsä kuvasivat.
“Siinäpä kuva!” huusi joku.
Seisoin polviin asti vedessä, täristen.
En kylmästä — vaan häpeästä.
Siitä tunteesta, että kaikki mihin uskoin, romahti.
Hän ojensi kätensä, yhä hymyillen.
— Älä nyt suutu, se oli vain vitsi!
Katsoin häntä.
Miestä, jolle olin juuri luvannut “rakastaa ja kunnioittaa”.
Hänen nauravia ystäviään, vieraita jotka käänsivät katseensa pois.
Ja ymmärsin: jos nyt vaikenen — menetän en pukuani, vaan itseni.
Nostin käteni — ja katsoen häntä suoraan silmiin, heitin vettä kasvoille pukuni helmasta.
Nauru hiljeni.
Hän jähmettyi.
Vesi valui hänen poskilleen — oliko se suihkulähteestä vai häpeästä, ei kukaan tiennyt.
Nousin vedestä, riisuin hitaasti kengät, kävelin vieraiden ohi ja sanoin:
— Taitaa juhla olla ohi.
Hän huusi jotakin takanani, mutta kukaan ei nauranut.
Jopa musiikki vaikeni.
Ja minä kävelin — märkä, paljain jaloin, mekko laahaten maata pitkin, ja ensimmäistä kertaa sinä päivänä tunsin olevani vapaa.
