Aluksi hän käveli vain kävelläkseen. Daniel ei kutsunut sitä urheiluksi — hän vihasi urheilua. Hän käveli, koska ei enää jaksanut olla kotona, missä kaikki muistutti jostakusta. Keittiössä — kaksi kuppia, kaapissa — ylimääräinen lautanen. Ikkunalaudalla kasvi, jonka hän oli luvannut “istuttaa uudelleen myöhemmin”.
Hän ei ollut “iloisesti lihava”. Vain raskas. Keho, jossa jokainen liike oli ponnistus, jokainen hengenveto — keskustelu itsensä kanssa.
— Mene vain mutkaan asti, — hän sanoi. — Ja sitten riittää.
Mutta kun hän pääsi sinne, hän jatkoi silti.
Naapurit näkivät hänet aamuisin: suuri mies, reppu selässä, kuulokkeet päässä, aina yksin. He luulivat hänen yrittävän laihtua. Mutta hän yritti vain päästä eroon muistoistaan.
Vuorilla hiljaisuus on toisenlaista. Se ei paina — se kuuntelee. Hän oppi nousemaan ilman vihaa, laskemaan askeleet, pysähtymään ja katsomaan alas. Joskus hän kuiskasi:
— Minä pystyn vielä.
Eikä tiennyt, puhuiko itselleen vai hänelle.
Eräänä päivänä, syksyn tullessa, hän nousi korkeammalle kuin koskaan ennen. Ilma oli ohutta, taivas kirkas, kuin pesty. Ja kivien välissä hän näki oksaan sidotun huivin. Pienen, sinisen, valkopilkullisen. Juuri sellaisen, jota hän oli käyttänyt, kun he olivat täällä yhdessä. Vuosi sitten.
Hän polvistui. Ajatteli ensin, että se oli sattumaa. Sitten huomasi haalistuneen tekstin: “Jos nouset vielä — tiesin sen.”
Hän istui pitkään, kunnes aurinko katosi harjanteen taakse. Sitten hän sanoi hiljaa:
— No niin, minä nousin.
Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän ei itkenyt.
Kun hän palasi kylään, ihmiset näkivät, että hän oli muuttunut. Hän käveli kevyesti. Sama reppu, samat vaatteet — mutta kuin olisi jättänyt puolet painostaan sinne ylös.
Kun kysyttiin “Miksi jatkat sinne menemistä?”, hän hymyili:
— Koska joku odottaa minua siellä ylhäällä.
