Kaikki alkoi myöhään syksyllä, kun ilma tuoksui jo lumelta, mutta lehdet pitivät vielä kiinni oksista. Aurinko nousi myöhään ja valui hitaasti lämpimänä kullanhohteena maan ylle. Kylän laidalla, vanhan ojan vieressä, noin kahdeksanvuotias poika kuljeskeli usein yksin.
Hän rakasti katsella höyryä, joka nousi hänen suustaan, ja kuunnella, kuinka ruoho rapsahteli jalkojen alla.
Eräänä päivänä hän kuuli kahinaa. Pensaiden takaa ilmestyi kettu — punainen, hoikka, tarkkaavaisin silmin.
Se katsoi suoraan häneen — ei pelokkaasti, vaan kuin olisi tuntenut hänet.
Poika jähmettyi. Sitten hän kyykistyi hitaasti ja laski leipäpalan viereensä.
Kettu ei tullut lähemmäs, vain räpäytti silmiään, heilautti häntäänsä ja katosi ruohoon.
Seuraavana päivänä poika tuli taas. Ja taas jätti leipää. Näin jatkui monta päivää — pieni, hiljainen rituaali, jonka molemmat ymmärsivät.
Vähitellen etäisyys heidän välillään pieneni. Ensin muutama askel, sitten ojennettu käsi.
Eräänä päivänä kettu tuli aivan lähelle, nuuhkaisi hänen lapastaan ja antoi koskettaa turkkiaan.
Se oli lämmin ja elävä — kuin aamun hengitys.
Siitä lähtien he tapasivat melkein joka päivä. Poika kertoi koulusta, lumipalloista, äidistä, joka pian palaisi kaupungista.
Kettu kuunteli hiljaa, joskus kallisti päätään, kuin olisi ymmärtänyt jokaisen sanan.
Eräänä aamuna poika ei tullut. Kova lumimyrsky peitti kaiken, tiet katosivat valkeuden alle.
Kettu tuli ojan reunalle, istui ja odotti. Tuuli peitti jäljet, mutta se istui tuntikausia, liikkumatta.
Muutaman päivän kuluttua poika palasi. Hänen poskessaan oli arpi — hän oli kaatunut, satuttanut itsensä, mutta selvinnyt.
Kun hän tuli ojalle, kettu oli jo siellä. Lumi kimalteli sen turkissa, silmät hehkuivat auringossa.
Hän astui lähemmäs, ojensi kätensä. Kettu kosketti hiljaa hänen kämmentään kuonollaan.
Kaikki ympärillä tuntui pysähtyvän — kuin talvi itse olisi pidättänyt hengitystään.
Siitä lähtien he eivät enää pelänneet eroa. Poika kasvoi, tuli harvemmin, mutta joka kevät ojan luona näkyi pieniä jälkiä — joskus kaksi punaista kettua ja muutama pentu leikkimässä lumessa.
Sanotaan, että ketut eivät palaa paikkaan, jossa ne ovat pelänneet.
Siispä siellä niiden oli hyvä olla. Ja jossain siellä voi yhä kuulla, kuinka lumi narskuu ja pojan hiljainen nauru sekoittuu ilmaan.
