Aamu oli kirkas, lämmin — sellainen, että jopa hiljaisuus kuulosti erilaiselta. Ilmassa leijui ruohon ja kulmakahvilan leivän tuoksu.
Poika käveli hitaasti, tunnustellen askeleillaan tuttuja jalkakäytävän epätasaisuuksia. Hänen kädessään — ohut talutushihna, toisessa päässä — nuori labradori nimeltä Lutch.
Lutch oli äänekäs, lempeä ja hieman kömpelö. Se haisteli jokaisen pensaan, kurotti jokaisen ohikulkijan puoleen, ja poika nauroi — ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. He olivat olleet yhdessä vain kolme viikkoa, mutta hengittivät jo samaan tahtiin.
Joka aamu he kulkivat saman reitin: koti, puisto, penkki suihkulähteen luona, sitten takaisin. Ihmiset olivat jo tottuneet heihin — poikaan keppinsä kanssa ja kullanväriseen koiraan, joka tuntui ymmärtävän kaiken ilman sanoja.
Mutta eräänä aamuna Lutch pysähtyi yhtäkkiä. Poika tunsi sen hihnan kevyestä, mutta päättäväisestä kiristymisestä.
— Mikä nyt, ystävä? — hän sanoi hiljaa.
Koira ei tietenkään vastannut, mutta otti askeleen sivulle.
Sitten toisen.
Ja vielä yhden.
Ei reittiä pitkin. Ei kohti puistoa. Vaan sinne, missä poika ei ollut koskaan käynyt.
Hän aikoi pysähtyä — mutta jokin koiran käytöksessä sai hänet luottamaan siihen. Se käveli nopeasti, varmasti, kuin olisi tuntenut tien. Poika tunsi tuulen, tuoksut — kosteaa maata, syreeniä, jotakin kaukaista ja unohdettua. Askeleet kaikuivat kivetyksellä, sitten soralla, sitten pehmeällä ruoholla.
Lutch veti häntä eteenpäin. Poika kutsui — kerran, toisen. Vastauksena vain tasainen hengitys hänen vierellään.
Lopulta koira pysähtyi. Poika jähmettyi. Hiljaisuus ympärillä — vain tuuli ja lintujen laulu.
Hän ojensi kätensä — ja kosketti jotakin kylmää, karheaa. Kiveä. Sitten toista.
Sormillaan hän tunsi muodon — matalan muistomerkkiristin, ruohon peittämän.
Hän polvistui, tunnusteli maata. Sormet osuivat metallilaattaan. Siinä — kaiverrettu nimi.
Hänen isänsä.
Poika ei tiennyt, että tässä oli muistomerkki. Kukaan ei ollut kertonut, missä se sijaitsi.
Lutch asettui hiljaa hänen viereensä, painoi kuononsa pojan polville. Ja sillä hetkellä kaikki oli selvää: se ei ollut vain koira.
Se oli tuonut hänet sinne, minne hänen piti joskus tulla.
Aurinko siivilöityi lehtien läpi, koskettaen heitä molempia lempeällä valolla. Poika ei itkenyt. Hän vain istui, kuunteli tuulta — ja tunsi vieressään hengityksen sen, joka oli tuonut hänet kotiin.
