Tulipalo syttyi aikaisin aamulla.
Kapea katu vanhassa kaupunginosassa, matalia taloja, savun haju ja ihmisten huudot.
Kun paloauto saapui portille, liekit jo nousivat ikkunoista ja nielivät katon.
Naapurit seisoivat aidan takana, jotkut kuvasivat, jotkut kuiskivat.
Ja kaiken keskellä seisoi pieni harmaahiuksinen nainen — rouva Ellen, noin seitsemänkymppinen.
Yöpuvussa, vapisevin käsin, hän huusi palomiehille:
— Älkää! Älkää kaatakaa vettä sinne! ÄLKÄÄ!
Päällikkö katsoi häntä järkyttyneenä:
— Rouva, oletteko te järjissänne? Talo palaa!
— Sanoin, ei saa! — hän huusi kyynelsilmin, seisten portin edessä.
Liekit nousivat jo katolle, kuumuus oli niin kova, että palomiehet perääntyivät askeleen.
— Viekaa hänet pois! — huusi johtaja.
Kaksi yritti, mutta hän riuhtaisi itsensä irti.
— Sinne ei saa mennä! — hän toisti, hengästyneenä. — Ei saa…
Kaikki luulivat hänen menettäneen järkensä.
Mutta muutaman minuutin kuluttua yksi palomies, kiertäessään taloa, näki pienen koiran tarrautuneena kellarin ritilään.
Tuli oli jo aivan lähellä.
He juoksivat paikalle. Yksi polvistui, rikkoi lukon, ja hetkeä myöhemmin hän piteli sylissään tärisevää karvapalloa.
— Meillä on yksi hengissä! — hän huusi.
Ellen romahti polvilleen ja alkoi itkeä.
— Se on kaikki, mitä minulla on jäljellä… — hän kuiskasi. — Mieheni jälkeen… poikani jälkeen… se oli kaikki, mitä minulla oli.
Kun palo oli sammutettu, talosta ei ollut juuri mitään jäljellä.
Vain savu, palaneet seinät ja vanha nainen, joka puristi koiraansa ja peitti sen takillaan.
Kukaan palomies ei sanonut enää sanaakaan.
Yksi vain otti hiljaa kypärän pois.
Myöhemmin raporttiin kirjoitettiin lyhyesti:
“Omistaja esti sammutustyön — paniikin ja tunnekuohun vuoksi.”
Mutta ne, jotka olivat siellä, tiesivät totuuden:
hän ei estänyt —
hän suojeli ainoaa elävää olentoa, jonka vuoksi hän vielä hengitti
