Korkeus — neljä tuhatta metriä.
Ilma tuoksui metallilta ja auringolta. Edward seisoi avoimen luukun äärellä, sormet puristivat hihnaa, sydän löi tasaisesti mutta liian kovaa.
Ohjaaja huusi jotain kuin ”valmis?”, mutta tuuli vei sanat.
Hän nyökkäsi.
Ja astui.
Maailma kääntyi ympäri. Ääni katosi. Oli vain ilma — tiheä kuin vesi. Kylmä poltti kasvoja, korvissa soi.
Hän putosi. Ensin nopeasti, sitten hitaammin. Aurinko muuttui viivaksi, maa — vihreäksi läiskäksi, joka kasvoi joka sekunti.
Hän veti kahvasta.
Kerran.
Kahdesti.
Ei mitään.
Paniikki ei tullut heti. Se seisoi vierellä ja odotti.
Hän veti uudelleen — turhaan. Hihna iski olkapäähän.
Maa lähestyi, ääni voimistui, keho oli yhtä aikaa raskas ja kevyt.
Ja yhtäkkiä — hiljaisuus.
Kaikki pysähtyi. Ilma muuttui paksuksi, kirkkaaksi.
Hän ymmärsi, ettei hengittänyt, mutta ei tukehtunutkaan.
Silmissä — valo, lämmin ja pehmeä.
Muisti palasi, ei huudolla, vaan kuiskauksella.
Tämä hyppy — hän oli nähnyt sen ennenkin. Monta kertaa. Unessa.
Joka kerta sama: pelko, ilma, maa. Ja aina sama ajatus: niin kauan kuin putoat, olet elossa.
Hän hymyili.
Ei hulluudesta, vaan rauhasta.
Putoaminen muuttui lennoksi. Taivas otti hänet vastaan omanaan.
Sitten hän heräsi.
Hiki niskassa, kylmä tyyny, hengitys katkonainen mutta elävä.
Hän makasi pimeässä ja kuunteli, kuinka sydän löysi rytminsä.
Yöpöydällä — hyppylippu, ostettu eilen.
Hän katsoi sitä pitkään, rauhallisesti.
Ja kuiskasi, kuin vastaukseksi unelleen:
— Ei vielä.
