Aamu oli kirkas ja lämmin.
Aurinko nousi hitaasti vanhan omenatarhan ylle, ja ilmassa leijui märän ruohon, mintun ja kevyen makeuden tuoksu — kuin lapsuuden muisto, jota ei voi saada takaisin.
Anna seisoi ikkunan ääressä kahvikuppi kädessään, kun huomasi, että kani kaivoi maata kukkapenkin alla.
Se ei tehnyt sitä tavalliseen tapaan.
Ei leikin vuoksi, ei tylsyydestä.
Jokainen liike oli tarkka, rauhallinen — kuin se olisi tiennyt, mitä etsi.
Maa lensi pehmeinä kokkareina, aamuaurinko siivilöityi lehtien läpi ja heijastui kultaisina täplinä sen turkkiin.
Anna astui puutarhaan.
Ruoho oli vielä viileää, ja hämähäkinverkoissa kimalteli pieniä kastepisaroita.
Kani ei pelästynyt. Se pysähtyi, katsoi häntä ja siirtyi hitaasti sivuun, jättäen eteensä pienen kuopan.
Jotakin välähti siellä, kuin vanhan peilin heijastus.
Anna kumartui, kosketti maata sormillaan.
Kosteiden juurien alta paljastui hopeinen riipus. Tummunut, pieni lukko juuri ja juuri ketjussa kiinni.
Hän avasi sen varovasti.
Sisällä — pieni valokuva. Noin seitsemänvuotias tyttö valkoisen koiran kanssa.
Tuntematon kasvot, mutta outo tuttu katse.
Kuin joku olisi katsonut häntä ajan halki.
Anna näytti löydön naapurilleen — iäkkäälle naiselle, joka asui tien toisella puolella.
Tämä oli pitkään hiljaa ja sanoi sitten:
— Tässä oli kerran talo. Tulipalon jälkeen jäi vain puutarha. Tyttö kuoli.
Anna kuunteli, ja kylmä väre kulki hänen ihollaan.
Kani istui hänen vieressään — hiljaa, liikkumatta, kuin ymmärtäen jokaisen sanan.
Illalla riipus makasi ikkunalaudalla.
Auringonlaskun valo siivilöityi verhojen läpi ja kimalteli lasissa.
Anna astui lähemmäs — ja hetken ajan hänestä tuntui, että tyttö valokuvassa hymyili.
Hän räpäytti silmiään — ja hymy katosi.
Kani istui hänen jalkojensa juuressa, katsoen samaan suuntaan.
Siitä päivästä lähtien se ei enää kaivanut.
Joskus se vain istui samassa paikassa pitkään, katsoen tyhjyyteen, kuin kuunnellen jotakin.
Anna tottui siihen — hiljaisuuteen, omenapuiden tuoksuun, ruohon kevyeen kahinaan, joka muistutti hengitystä.
Joskus kaikkein hiljaisimpina aamuina hän tunsi — puutarha oli muuttunut.
Kuin joku näkymätön olisi viimein löytänyt rauhan.
Ja kani oli vain auttanut.
