Talo heräsi hitaasti.
Ensin — vedenkeittimen ääni. Sitten — katkaisijoiden naksahdus. Sitten — lapsen nauru, kuin lintu, joka ei vielä osaa lentää.
Ja jossain kaiken tämän välissä — May, suuri kultainen koira, joka oli asunut talossa jo kahdeksan vuotta ja tiesi kaiken paremmin kuin kukaan.
Hän avasi silmänsä ennen herätyskelloja.
Käveli hiljaa käytävää pitkin, tarkisti — hengittikö vauva, oliko peitto pysynyt paikoillaan.
Sitten hän istui viereen, unen portinvartijaksi.
Äiti sanoi usein hymyillen:
— Ilman häntä olisin varmaan tullut hulluksi.
May oli todellinen lastenhoitaja. Vain ilman sanoja.
Hän osasi tuntea — milloin lapsi oli itkemäisillään, milloin hänellä oli kuumetta, milloin riitti, että pää laskettiin hänen syliinsä, ja kaikki oli taas hyvin.
Eräänä talvena, kun myrsky ulvoi niin, että ikkunat värisivät, lapsi sairastui.
Kuume nousi, äiti juoksi apteekin ja kuumemittarin väliä, ja May ei liikkunut pois hänen luotaan.
Yöllä, kun nainen nukahti uupuneena, koira nousi yhtäkkiä ja alkoi uikuttaa hiljaa, työntäen ovea kuonollaan.
Hän johdatti emännän pinnasängylle. Poika hengitti raskaasti.
Ambulanssi ehti ajoissa. Lääkärit sanoivat myöhemmin: vielä hetki, ja olisi ollut liian myöhäistä.
Siitä lähtien äiti silittää joka aamu Mayn päätä ja kuiskaa:
— Kiitos, hoitaja.
Mutta eräänä päivänä, muutamaa vuotta myöhemmin, poika — jo koululainen — kysyi:
— Äiti, mistä May tiesi, että olin sairas?
Nainen hymyili, mutta ei vastannut.
Sillä kukaan ei tiennyt.
Ei eläinlääkärit, ei lääkärit, ei hän itse.
Ehkä rakkaus vain toimii niin — se tuntee kaiken ennen kuin järki ehtii ymmärtää.
