Meri oli tyyni — sileä pinta, kirkas vesi, kevyt tuuli. Anna, kokenut sukeltaja, oli ollut täällä monta kertaa. Hän rakasti tätä paikkaa: koralleja, värikkäitä kaloja, pehmeää hiekkapohjaa. Kaikki tuntui tutulta ja turvalliselta.
Tällä kertaa veneen viereen ilmestyi delfiini. Se ui hitaasti, kuin tarkkaillen. Anna hymyili — tällaiset kohtaamiset tuntuivat aina hyvältä enteenä. Kun hän sukelsi, delfiini seurasi. Se kiersi hänen ympärillään, tuli lähemmäs, mutta ei koskenut.
Muutaman minuutin kuluttua sen käytös muuttui — se oli liian määrätietoinen. Se työnsi Annan pois riutasta, kuin yrittäen varoittaa. Aluksi hän luuli sen leikittelevän, mutta tunsi sitten levottomuutta. Delfiini syöksyi yhtäkkiä hänen eteensä ja sulki tien.
Anna nosti katseensa — ja näki varjon. Kaukana, mutta nopeasti lähestymässä. Suuri hahmo, evä, veden liike. Hai.
Sydän pysähtyi. Hän alkoi hitaasti uida pois, vältellen äkkinäisiä liikkeitä. Delfiini pysyi hänen rinnallaan, kiersi heidän väliinsä, kuin elävä kilpi. Kun hai tuli liian lähelle, delfiini syöksyi sitä kohti, päästi kovan äänen ja synnytti aaltoja. Hai hidasti, kääntyi ja katosi syvyyteen.
Anna nousi pintaan ja haukkoi henkeä. Delfiini ilmestyi viereen, puhalsi vesipatsaan ja pysyi siinä, kunnes hän oli veneessä. Vasta sitten se kiersi hänet ja katosi.
Myöhemmin meribiologit vahvistivat: delfiinit todella suojelevat ihmisiä hailleilta, jos aistivat vaaran. Mutta Anna tiesi — se ei ollut vain vaisto. Se ymmärsi.
Siitä lähtien hän on palannut samaan paikkaan. Joskus, kun vesi on kirkasta ja aurinko korkealla, veneen alla vilahtaa tuttu hahmo. Ja Anna hymyilee:
— Kiitos, ystävä.
