Lunta oli satanut aamusta asti – ei rankasti, mutta itsepäisesti. Valkoista, hiljaista, kuin jotain sanomatta jäänyttä.
Martha seisoi ikkunan vieressä vanha huivi kädessään ja mietti, mitä järkeä siinä oli, jos hänen olisi joka tapauksessa otettava se pois.
Keitin hurisi keittiössä, kello tikitti liian kovaa. Talo tuntui suurelta, kylmältä ja vieraalta – aivan kuin se olisi valmistautunut päästämään hänet menemään jo pitkään.
Ovelle koputettiin.
”Äiti, oletko valmis?” Sophie seisoi oviaukossa untuvatakki yllään ja lempeä hymy kasvoillaan.
”Kyllä”, Martha vastasi katsoen alas. ”Napitan vain takkini kiinni.”
Hän ei kysynyt minne. Hän ei halunnut kuulla vastausta.
Autossa tuoksui kahvi ja pakkas. Kaikki ulkona oli valkoista.
He ajoivat hiljaisuudessa. Radio kuiskasi uutiset, lumi jyskytti laseja, renkaat narisivat lumipeitteisellä tiellä. Sophie vilkaisi silloin tällöin lyhyesti äitiään, mutta tämä istui siinä, puristaen laukkuaan sylissänsä, aivan kuin se sisältäisi kaiken, mitä hänen elämästään oli jäljellä – passinsa, lääkkeensä ja vanhan valokuva-albumin.
”Oletko mukava?” Sophie kysyi.
”Kyllä”, Martha vastasi hiljaa.
Ja sitten taas hiljaisuus.
Tie johti ulos kaupungista. Katuvalot olivat jääneet taakseen, talot harvenivat.
Martha katsoi ikkunasta ulos yhä useammin – peltoja, metsää ja satunnaisia kylttejä välähti ohi.
”Hoivakoti”, hän ajatteli. ”Siellä täytyy olla kaunista. Kaikki on puhdasta. Hiljaista. Ihmiset pitävät minusta.”
Ja yhtäkkiä hän ei pelännytkään – hän oli vain surullinen siitä, että elämä, niin pitkä, saattoi päättyä ilman jäähyväisiä.
Sophie hidasti risteyksessä ja käänsi kapealle tielle, jossa lumi oli paksuina kinoksina.
”Vain vähän kauemmas”, hän sanoi.
Martha nyökkäsi. Hänen sormensa muuttuivat valkoisiksi laukun hihnalla.
Kun auto pysähtyi, ympärillä oli hiljaisuus.
Heidän edessään oli talo. Ei sairaala. Pieni, puisella kuistilla ja seppeleillä ikkunoissa.
Savua nousi savupiipusta, ja ikkunalaudalla näkyi saviruukkuja.
”Missä me olemme?” Martha kysyi epäuskoisena silmiään.
Sophie astui ensin ulos ja avasi oven.
”Muistatko, että kerroit minulle talosta, jossa vartuit?” hän sanoi. ”Löysin sen.”
Martha jähmettyi.
”Löysin sen?”
”Kyllä. Se oli hylätty. Ostin sen ja entisöin sen. Meille.”
Martha otti askeleen eteenpäin. Lumi narisi hänen jalkojensa alla.
Hän katsoi kuistin tuttua kaarevuutta, vanhaa porttia, hilseileviä kaiteita – ja tajusi yhtäkkiä, ettei tämä ollutkaan vain talo. Tämä oli paluu. Ilmassa tuoksui puu ja ruusut – juuri ne samat, jotka olivat kasvaneet hänen ikkunansa luona hänen ollessaan lapsi.
Sophie tuli lähemmäs ja otti hellästi hänen kädestään.
”Luulin, että haluaisit olla siellä, missä kaikki alkoi. Ei vieraiden ihmisten keskuudessa. Minun kanssani.”
Martha ei vastannut heti.
Sitten hän hymyili – väsyneesti, mutta aidosti.
”Luulin, että veit minut hoitokotiin.”
Sophie nauroi hiljaa, melkein kuiskaten.
”Ei, äiti. Minä vain ajoin sinut kotiin.”
