Häät olivat täydelliset.
Kaikki sanoivat, että se oli ”unelmapäivä”: kukkia, musiikkia, maljoja, naurua.
Anna nukkui tuskin viikon ajan, murehtien kaiken olevan täydellistä – mekkoa, menua, valokuvia.
Valokuvaaja lupasi lähettää kuvat kahden viikon kuluttua.
Ja niin sinä iltana hän ja hänen miehensä istuivat pöytään, käynnistivät kannettavan tietokoneen ja avasivat kansion, jossa oli merkintä ”Häät – Loppuhuipennus”.
Muutamat ensimmäiset kuvat olivat täynnä onnea, valoa ja naurua.
Anna hymyili muistellen, miten mies katsoi häntä alttarilla.
Mutta sitten, lähempänä keskustaa, hän huomasi jotain outoa.
Yhdessä kuvassa sulhanen piti jonkun toisen kädestä.
Hellästi, tutusti. Mutta se ei ollut hänen kätensä.
Manikyyri oli erilainen. Sormus – kuka tietää, mistä se oli peräisin.
Käsi näytti hieman ruskettuneemmalta, kynnet lyhyemmiltä.
”Mikä tämä on?” hän kysyi hiljaa zoomaten.
”Ehkä se on montaasi?” ” hän yritti vitsailla, mutta hänen äänensä oli epävarma.
Anna selaili eteenpäin.
Seuraavassa kuvassa näkyi sama kohtaus, mutta nyt naisen hahmo oli puoliksi näkyvissä: hänen mekkonsa helma, hänen hihansa, hänen siluettinsa.
Ei hänen mekkonsa.
”Se ei voi olla…” hän kuiskasi. ”Meillä ei ole ollut muita kuvauksia.”
Hän oli hiljaa.
”Se on luultavasti vahinko…” hän sanoi lopulta. ”Ehkä valokuvaaja sai väärät tiedostot.”
Anna ei vastannut.
Hän avasi kuvan metatiedot.
Päivämäärä ja aika täsmäsivät siihen hetkeen, jolloin he olivat puutarhassa – missä kukaan muu ei ollut.
Muutamaa päivää myöhemmin hän soitti valokuvaajalle.
Hän oli hiljaa pitkään ja sanoi sitten:
”Vannon, etten lisännyt mitään.” Mutta kun katsoin kuvia läpi, luulin sen olevan vain optinen efekti.”
”Mikä efekti?”
”Joskus kamera tallentaa sen, mitä ihminen yrittää peittää.”
Anna lopetti puhelun. Sinä iltana hän katsoi uudelleen häävideonsa.
Ja hän tajusi, että hetkinä, jolloin ”toinen nainen” oli kuvissa, hänen miehensä seisoi jostain syystä hieman sivussa. Eikä hän edes katsonut kameraan kertaakaan.
