Toimisto oli kuolemanhiljainen. Vain ilmastointilaitteen hurina ja ikkunoiden ulkopuolella välkkyvät neonraidat. Laura Hall käveli sisään kuin myrsky – itsevarma, nopea, hartioissaan erityinen jännitys, joka ilmaantui aina, kun jokin ei mennyt suunnitelmien mukaan. Ja tänään kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan.
Kokous päättyi myöhään, raporttia ei ollut lähetetty, sijoittajaesitys ei ollut valmis. Hän tiesi, että tiimi oli luvannut ”työskennellä yöhön asti”, mutta hän tiesi myös jotain muuta – useimmiten se tarkoitti kahvia, valituksia ja kaaosta. Laura vihasi kaaosta. Se haisi heikkoudelta.
Hän käveli käytävää pitkin kuullen omat askeleensa. Hyllyt olivat täysin siistit, kuten hän oli määrännyt. Kaikki oli hallinnassa. Kaikki – paitsi ihmiset.
Neuvotteluhuoneessa paloi valo. Hän työnsi oven auki ja jähmettyi.
Kaksi ihmistä nukkui pitkällä pöydällä kannettavien tietokoneiden ja tulostettujen laskentataulukoiden keskellä. Jade, hänen avustajansa, hautasi kasvonsa kansioon, ja Nick, nuori analyytikko, istui hänen vieressään nojaten sivuun. Heidän välissään oli tyhjiä kuppeja, murusia ja muistiinpanoja. Kannettavan tietokoneen näytöllä oli avoinna oleva esitys, puolivillainen, mutta melkein valmis dia.
Laura puristi leukaansa. Hänen sydämensä hakkasi.
”Mahtavaa”, hän kuiskasi kylmästi. ”Yksinkertaisesti virheetöntä.”
Hän siirtyi lähemmäs, valmiina herättämään heidät, nuhtelemaan heitä, selittämään, että kuri on työn kunnioittamista. Että väsymys ei ole tekosyy. Että tässä toimistossa ei ole sijaa heikkoudelle.
Mutta yhtäkkiä hän huomasi paperinpalan näppäimistön lähellä. Kömpelöitä kirjaimia, kirjoitettu selvästi väsyneellä käsialalla:
”Jos saamme sen valmiiksi aamuun mennessä, ehkä hän sanoo ’okei’ ensimmäistä kertaa.”
Laura pysähtyi.
Jossain sisällä jokin vapisi, hauras ja kömpelö. Oli kulunut liian kauan siitä, kun kukaan oli yrittänyt vain ansaita hänelle ’okei’-hyväksyntää. Ei raporteilla, ei numeroilla, vaan ahkeruudella.
Hän katsoi heitä – noita kahta väsynyttä, energistä nuorta, jotka olivat nukahtaneet keskellä yötä yrittäen todistaa kykenevänsä täydellisyyteen. Ja yhtäkkiä hän tajusi, että he olivat ainoat, jotka vielä todella uskoivat tähän paikkaan.
Laura sammutti hitaasti näytön ja peitti heidät molemmat peitolla, jota hän oli itse aikoinaan pitänyt täällä, kun hänkin työskenteli aamuun asti.
Hän seisoi oven vieressä ja ensimmäistä kertaa moneen vuoteen ei tuntenut ärsytystä, vaan jotain lämmintä ja särkevää.
Hän hymyili. Hiljaa. Näkymättömästi.
”Puhumme huomenna”, hän sanoi tuskin kuuluvasti. ”Mutta antakaa heidän nukkua tänä yönä.”
