Vanhan ostoskeskuksen hissi toimi, kuten koko rakennuskin — viimeisillä voimillaan.
Katosta putosi rappausta, valot vilkkuivat, kaiuttimista kuului vanhan radion suhinaa.
Kukaan ei enää kiinnittänyt huomiota.
Anna painoi viidennen kerroksen nappia ja nojasi väsyneenä seinää vasten.
Raskaan päivän jälkeen hän halusi vain kotiin.
Alhaalta kuului metallin narahdus — ja ovet avautuivat.
Hissistä astui ulos mies — pitkä, takki päällä, laukku olalla.
Hän hymyili automaattisesti ja piti ovea auki:
— Olkaa hyvä.
Anna astui eteenpäin — ja sitten kaikki tapahtui yhtä aikaa.
Kova räsähdys katosta, betonin huokaus, ilman tärähdys.
Mies syöksyi hänen luokseen, tarttui olkapäistä ja työnsi hänet syrjään.
Hetkeä myöhemmin hissi romahti alas.
Metallin kirskunta, pöly, hiljaisuus.
Hän ehti ajoissa.
He makasivat lattialla, täristen pelosta ja pölystä.
Anna ei saanut sanaa suustaan.
Mies nousi, auttoi hänet ylös, katse väsynyt mutta tyyni.
— Kaikki on hyvin, hän sanoi hiljaa.
Hän otti taskustaan nenäliinan ja ojensi sen.
Kankaassa oli kuivuneita maalitahroja.
Anna tunnisti ne — samat kuin hänen vanhan talonsa porraskäytävässä.
— Tunnemmeko me? hän kysyi.
Mies hymyili heikosti.
— Ennen… Korjasin ovenne.
Hän aikoi vastata, mutta mies oli jo mennyt.
Myöhemmin, kun pelastajat ja poliisi saapuivat, valvontakameran tallenne levisi uutisiin.
Kuvassa — hetki, jolloin mies työntää naisen pois putoamisalueelta.
Sitten — pölypilvi ja pimeys.
Kukaan ei koskaan saanut tietää, kuka hän oli.
Asiakirjoja ei löytynyt.
Vain maalitahroilla peittynyt nenäliina — siististi taiteltuna seinän vieressä, siinä missä hän oli seissyt.
