Päivä oli hiljainen, kultainen, täynnä kypsien omenoiden ja lämpimän maan tuoksua.
Pihalla torkkui vanha paimen nimeltä Bella, käpälät levitettyinä ruohikolle.
Lähellä seisoi lastenrattaat – valkoiset, puhtaat, huojuen lempeästi tuulessa.
Sisällä vauva nukkui, auringon koskettaessa hänen poskiaan kuin hellä käsi.
Nuori äiti, väsynyt mutta onnellinen, meni taloon hetkeksi hakemaan vettä.
Bella jäi vartioimaan, kuten aina.
Se oli uskollinen koira – vauvan syntymästä lähtien se nukkui vain hänen vuoteensa vieressä.
Aluksi se oli vain kahinaa.
Hienoa ilman väreilyä, ikään kuin pilvi olisi kulkenut ohi.
Mutta Bella nosti päätään. Sen korvat nytkähtivät, katseesta tuli varovainen.
Kotka kiersi hitaasti pihan yllä. Valtava, raskain siivin ja silmissään saalistushaluinen pilke.
Se leijui yhä alemmas ja alemmas, tarkkaillen, ikään kuin valiten hetkensä.
Sekunti – ja varjo peitti lastenrattaat.
Peitto liikkui, vauva liikahti.
Bella nousi nytkähtäen pystyyn, hänen turkkinsa pystyssä.
Kotka syöksyi alas, terävä vihellys viilsi ilmaa.
Se oli kauhistuttavaa – nopeaa, tarkkaa kuin nuoli.
Mutta juuri kun sen kynnet melkein osuivat rattaiden reunaan, Bella hyppäsi.
He törmäsivät ilmassa.
Karjuntaa, haukkumista, höyheniä, aurinko – kaikki sekoittui yhteen sokaisevassa hetkessä.
Kotka iski käpälänsä jättäen verisen naarmun koiran kuonoon, mutta Bella ei perääntynyt.
Hän painoi koiran maahan suojellen lasta kuin omaansa.
Äiti juoksi ulos kuultuaan kirkaisun. Hän näki rattaat, näki Bellan seisovan sen ojennettujen siipien yläpuolella.
Kotka, jättäen muutaman höyhenen jälkeensä, nousi taivaalle ja katosi katon taakse.
Bella seisoi hiljaa, hengittäen raskaasti, mutta hänen silmissään oli rauha.
Hän tiesi saavuttaneensa sen, minkä vuoksi hän oli elänyt.
Siitä lähtien hän ei koskaan poistunut rattaista – ei edes yöllä.
Ja joka kerta kun lintu lensi pihan yli, Bella nosti päätään ja katseli taivasta pitkään.
