Aamu oli hiljainen, aivan kuin koko maailma olisi päättänyt hengittää ulos.
Ilmassa tuoksui aurinko, lämmin ruoho ja joen viileys.
Lapset juoksivat rantaa pitkin nauraen ja roiskien vettä toisilleen – kesä oli täydessä vauhdissa.
Hän istui hieman sivussa vanhan pajun varjossa.
Kirja sylissä, vesipullo käsissä.
Vatsa pyörtyi kevyen mekon alla – kuusi kuukautta, ehkä hieman enemmän.
Hän hymyili katsellen muiden lasten roiskivan ympäriinsä.
Kaikki oli tyyntä.
Juuri siihen hetkeen asti.
Kuuto.
Tarkka, lyhyt, ei lapsen – peloissaan.
Sitten loiskahdus. Ja hiljaisuus.
Poika – noin viisivuotias.
Juuri nyt hän seisoi reunalla kurottaen palloa kohti.
Nyt – vain väreilyä vedessä.
Ihmiset jähmettyivät. Joku kirkaisi, joku syöksyi, mutta aika muuttui yhtäkkiä paksuksi, sitkeäksi. Hän juoksi jo.
Paljain jaloin, kompuroimassa, tietämättömänä kivistä tai pelosta.
Joku yritti pysäyttää häntä, mutta hän ei kuullut.
Vain yksi asia – vesi, hiljaisuus ja pieni käsi, joka välkkyi pinnan alla.
Kylmyys poltti hänen ihoaan.
Hänen mekkonsa nyki, mutta hän sukelsi.
Hänen kätensä etsivät sameasta syvyydestä – kunnes ne löysivät jotain lämmintä ja elävää.
Hän veti miehen rannalle, laski hänet syliinsä ja pyyhki vettä hänen kasvoiltaan vapisevilla sormilla.
Hän ei hengittänyt.
Muutaman sekunnin ajan – pisimmän hänen elämänsä ajan.
Sitten – yski. Ilmaa. Itkua.
Hänkin alkoi itkeä ja hautasi kasvonsa miehen märkiin hiuksiin.
Ihmiset tulivat juosten, jotkut auttoivat, jotkut kuvasivat, jotkut vain seisoivat. Hän istui hiekalla, veden ja mudan peitossa, pidellen vauvaansa.
Ja hänen vatsansa liikkui varovasti kämmenen alla.
Sitten hän katsoi ylös ja hymyili ensimmäistä kertaa.
Rauhallisesti, aivan kuin hän tietäisi: elämä on tällaista – haurasta, märkää, mutta todellista.
