Jonathan Clarke työskenteli vanhan hautausmaan hoitajana kaupungin laitamilla. Päivät kuluivat rauhallisesti: hoidetut polut, kukat hautakivien vieressä, kahinaiset lehdet.
Hän rakasti tätä paikkaa – hiljaista, tyyntä, ikään kuin eristyksissä hälinästä.
Mutta yhtenä aurinkoisena päivänä kaikki muuttui.
Jonathan ohitti vanhan sukuhautausmaan, kun hän kuuli lasten naurua.
Aluksi hän luuli lasten leikkivän jossain lähistöllä, mutta hautausmaa oli tyhjä.
Nauru kuului uudelleen – kevyesti, soivasti, ikään kuin joku olisi piiloutunut oven taakse.
Krypta oli vanha, sammaleen peittämä, ja siinä oli haalistunut kyltti, jossa luki ”Morrisonin perhe”.
Jonathan lähestyi ja huomasi, että raskas kiviovi oli raollaan.
”Hei! Kuka siellä?” hän huusi.
Vastausta ei kuulunut – sisältä kuului vain hiljaista kahinaa.
Hän työnsi ovea. Sisällä haisi kostealta ja pölyiseltä.
Lattialla makasi nallekarhu – vanha, haalistuneella nauhalla.
Kun Jonathan nosti lelun, kryptassa tuntui jokin muuttuvan – siitä tuli hiljaisempaa, jopa tuuli laantui.
Ja sitten syvyyksistä kuului tuskin kuultava kuiskaus:
”Kiitos, että palautit sen.”
Jonathan jähmettyi ja katseli ympärilleen – ketään ei ollut siellä.
Mutta seinällä hän huomasi lapsen kirjoittaman kirjoituksen, joka oli raaputettu pienin kirjaimin:
”Emily. 1978.”
Myöhemmin hän sai arkistonhoitajalta tietää, että Morrisonin perhe oli todellakin haudattu tähän kryptaan ja että heidän pieni tyttärensä Emily oli kadonnut viikkoa ennen hautajaisia – hänen leluaan ei ollut koskaan löydetty.
Nykyään Jonathan tuo kryptaan uuden nallekarhun joka vuosi.
Ei pelosta, vaan kunnioituksesta.
Koska joidenkin lasten naurun ei ole tarkoitus pelotella, vaan muistuttaa heitä siitä, että heidät muistetaan.
