Kun Ethan näki tuon nallekarhun pienellä antiikkimarkkinoilla, hän tiesi heti, että se oli erityinen. Sen pehmeä, haalistunut turkki, hieman vino kuono ja tummat lasisilmät – siinä oli jotain elävää, melkein inhimillistä. Myyjä sanoi, että karhu oli yli viisikymmentä vuotta vanha ja oli aikoinaan kuulunut eräälle eurooppalaiselle tytölle, joka oli menettänyt perheensä sodan aikana.
Hänen äitinsä yritti saada poikaansa luopumaan: ”Se on vanha ja pölyinen; ostetaan jotain uutta.” Mutta Ethan puristi itsepäisesti lelua käsissään ja kuiskasi: ”Hän on surullinen. Haluan hänen olevan taas onnellinen.”
Siitä lähtien nallekarhu ei koskaan jättänyt häntä. Ethan nukkui sen kanssa, kantoi sitä kouluun repussaan ja istui sen hänen viereensä pöytään, kun hän söi. Sitten eräänä yönä nallekarhu putosi sängystä. Ethan, joka kumartui nostamaan sitä, kuuli pehmeän metallisen kilinän – aivan kuin jokin olisi osunut johonkin lelun sisällä.
Uteliaisuus voitti hänet. Seuraavana päivänä poika otti esiin pienet sakset ja leikkasi varovasti nallekarhun selän sauman auki. Tavallisen täytteen sijaan hän tunsi sen sisällä paksun, vanhaan kankaaseen käärityn nipun. Kun hän avasi kääreen, sieltä putosi pieni hopeinen medaljonki ja kellastunut paperinpala.
Siististi käsialalla kirjoitettu viesti sisälsi vain muutaman rivin:
”Jos luet tätä, se tarkoittaa, että nallekarhuni on löytänyt uuden ystävän. Pidä hänestä huolta. Ja medaljongin sisällä on kallisarvoisin muistoni.”
Ethan avasi medaljongin ja näki pienen valokuvan tytöstä, jolla oli rusetti hiuksissaan ja takana kaiverrus: ”Martha, 1942.”
Kun hänen äitinsä näytti löydön antiikkikauppiaalle, hän pysyi pitkään hiljaa ja huomautti sitten hiljaa, että vastaavia leluja käytettiin joskus piilopaikkoina perheen perintökalleuksien piilottamiseen sodan aikana. Mutta se, mitä poika vahingossa löysi kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin, ei ollut vain jäänne – se oli pala jonkun toisen elämää, säilytettynä pehmeässä muistossa.
Siitä lähtien nallekarhu on taas lojunut hyllyllä, mutta nyt lasikuvun alla. Ja Ethan sanoo, että joskus öisin hän luulee lelun hymyilevän.
