Keskipäivä.
Koulun stadion sykki äänistä: pillejä, pallon pomppimista, oppilaiden huutoja, kuuman asfaltin ja tuoreen ruohon tuoksua.
Kesä oli päättymässä, mutta aurinko paistoi yhä heidän silmiinsä heijastuen metalliverkkoaidasta.
Kahdeksasluokka ”B” seisoi kentällä.
Liikunnanopettaja – pitkä, äänekäs, ikuinen vihellys rinnassaan – asetti oppilaat riviin.
”Nopeasti, piiriin!” hän huusi. ”Testataan nopeutenne ennen kilpailua!”
Lapset nauroivat, joku läimäytti ystävää olkapäälle, joku heitti palloa.
Kaikki – paitsi yksi.
Leon.
Hiljainen, siististi napitettu collegepaita ja iän tummentamat lenkkarit yllään.
Hän yritti sulautua joukkoon, mutta aina onnistui.
Hänen liikkeensä olivat hitaampia, kävely varovaisempi, hengitys epätasainen.
Mutta hän yritti. Joka kerta.
”Leon, nopeammin!” opettaja huusi, kun poika oli juuri saavuttamassa linjansa.
Leon kiihdytti vauhtiaan, mutta kompastui.
Hän kaatui, nojasi käsiinsä, nousi seisomaan ja harjasi pölyn pois.
Hetken oli hiljaista.
Sitten joku nauroi hänen takanaan.
”Varokaa, mestari!” kuului sarkastisen ääni.
Opettaja puristi huuliaan.
”Jos et pysty siihen kuten kaikki muutkin, istu varjossa. Älä häiritse muita.”
Sanat lausuttiin lähes välinpitämättömästi. Mutta ne osuivat kuin laukaus.
Hän ei väittänyt vastaan.
Hän meni ja istuutui pellon reunaan, missä ruoho muuttui pölyksi, missä oli aina hiljaisempaa.
Aurinko paistoi hänen selkäänsä, hänen reppunsa makasi lähellä, ja hänen ympärillään kuului muiden ihmisten ääniä – tasaisia, kovia ja nopeita.
Hän katseli muiden juoksevan ympyrää.
Opettaja vihelsi taas. Pallo vieri häntä kohti. Hän yritti palauttaa sen, mutta hänellä ei ollut aikaa. Opettaja poimi sen ensin.
– Istu, hän sanoi tylysti. – Älä häiritse minua.
Leon nyökkäsi.
Hän nosti päänsä kohti taivasta.
Häikäisevän sininen. Pilvetön.
Ilma vapisi, ja tuntui kuin aikakin olisi pysähtynyt.
Ja sitten – jokin muuttui.
Yksi poika hidasti.
Sitten toinen.
Kolmas pysähtyi kokonaan.
Opettaja vihelsi.
– Sanoin: juokse!
Mutta kukaan ei juossut.
Aluksi he vain seisoivat siinä. Sitten joku lähestyi kentän reunaa. Sitten toinen.
Hiljaisuus levisi kuin aalto.
Opettaja astui eteenpäin, jähmettyneenä.
Hän katseli, kuinka hänen luokkansa yksi kerrallaan nousi ympyrästä ja käveli Leonia kohti.
Hiljaisuus.
Aurinko.
Tuuli.
Hän laski pillin. Ja ensimmäistä kertaa hän ei tiennyt, mitä sanoa.
Seuraavana aamuna koulu tervehti häntä hiljaisuudella.
Stadion oli tyhjä, ruoho kimalteli kasteesta.
Lapset saapuivat aikaisin.
Opettaja myös.
Mutta Leon ei ilmestynyt paikalle.
Penkki, jolla hän oli istunut eilen, oli tyhjä.
Kukaan ei ollut aloittanut lämmittelyä. Kukaan ei ollut koskenut palloon.
Opettaja seisoi maalin vieressä ja katseli horisonttia, josta aurinko nousi hitaasti.
Hän luuli kuulevansa askelia minä hetkenä hyvänsä.
Hitaasti, hiljaa, mutta itsevarmasti.
Ja koko luokka odotti samaa hengitystään pidättäen.
