Liikenne oli pysähdyksissä. Iltakaupunki humisi, autot torvivat, jotkut kiiruhtivat kotiin, toiset selailivat puhelimiaan odottaen vihreän valon vaihtumista. Suojatiellä seisoi nainen – noin 35-vuotias, pitelemässä luonnonkukkien kimppua. Hän näytti tavalliselta ohikulkijalta, mutta hänen katseessaan oli jotain outoa: hän ei katsonut liikennevaloihin, vaan tien vastakkaiseen reunaan.
Ohikulkijat tuskin huomasivat häntä, kunnes yhtäkkiä hän peitti kasvonsa käsillään ja alkoi itkeä. Hiljaa, äänettömästi, mutta epätoivoisesti. Ihmiset alkoivat kääntyä ympäri. Yksi lähellä seisova mies kysyi kiusallisesti: ”Onko sinulla huono olo? Tarvitsetko apua?”
Nainen pudisti päätään, mutta hetken kuluttua sanoi: ”En, se on vain… olen tullut tänne ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen.”
Mies oli hämmästynyt. Nainen pyyhki silmänsä ja osoitti vastapäätä olevaa pientä nurkkaa, jossa puun alla seisoi harmaa betoninen jalusta. Lähes huomaamaton mainostaulujen joukossa. ”Täällä tapahtui onnettomuus kymmenen vuotta sitten”, hän sanoi hiljaa. ”Veljeni ylitti katua, ja minä seisoin tässä, tällä puolella. Pidin silloinkin kimppua kädessäni. Hänelle.”
Mies katsoi alas. Autoja ajoi ohi, ihmisiä käveli, liikennevalot vaihtuivat, ja nainen seisoi yhä siinä, ei ylittänyt katua.
”Ostan samat kukat joka vuosi”, hän lisäsi. ”Mutta vasta tänään uskalsin tulla tänne uudelleen.”
Valot vaihtuivat vihreiksi. Mies ei liikkunut. Hän vain otti lippalakkinsa pois, kumarsi hieman päätään ja sanoi: ”Ylitetään sitten yhdessä.”
He astuivat suojatielle – nainen kimppu kädessään, mies hänen vierellään, hiljaa. Ja kun he saapuivat toiselle puolelle, nainen laski kukat vanhan puun juurelle ja hymyili ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
