Sade alkoi yllättäen — voimakas, kylmä, syksyinen.
Tiestä tuli tumma, ihmiset piiloutuivat sateenvarjojen alle, bussit ja linjataksit ajoivat hitaammin.
Maria seisoi pysäkillä, puristi laukkuaan. Hän oli myöhässä — tytär oli ollut aamulla kipeä.
Kun linjataksi saapui, Maria huokaisi helpotuksesta. Hän ojensi setelin kuljettajalle.
— Yksi lippu, kiitos.
Kuljettaja, väsynyt nelikymppinen mies, murahti:
— Eikö ole pikkurahaa? Minulla ei ole vaihtorahaa, aina sama juttu!
— Anteeksi, minulla on vain tämä… — sanoi Maria hiljaa.
— Sitten mene vaihtamaan, — vastasi mies kylmästi.
— Mutta sataa… — kuiskasi hän.
— Entä sitten? Tämä ei ole hyväntekeväisyyttä!
Joku nauroi, joku käänsi katseensa pois.
Kuljettaja pysäytti auton jyrkästi.
— Ulos! Älä pidätä muita!
Maria nyökkäsi, kiitti ja astui sateeseen.
Takki kastui heti, hiukset liimautuivat kasvoihin.
Hän käveli tien reunaa pitkin, kunnes valot katosivat.
Kuljettaja laittoi musiikin kovemmalle, eikä huomannut mustaa autoa, jossa oli sininen valo, ajavan rinnalle.
Seuraavalla pysäkillä seisoi mies univormussa. Hän näytti henkilökorttiaan.
— Olitko sinä, joka päästit naisen sateeseen? — hän kysyi rauhallisesti.
— Mitä se sinulle kuuluu? — vastasi kuljettaja.
— Hän on äitini, — sanoi mies.
Hiljaisuus laskeutui. Jopa radio vaikeni.
Kuljettaja kalpeni, mutta mies kääntyi jo pois.
— Hän ei olisi sanonut sinulle mitään, — sanoi mies hiljaa, — mutta minä sanon. Yksi teko riittää näyttämään, kuka todella olet.
Hän lähti.
Kuljettaja jäi istumaan paikalleen, kun sade hakkasi ikkunoita — kuin olisi pessyt pois jonkun syyllisyyden.
Maria käveli jo kotiin, märkä mutta sydän lämpimänä. Joku oli kuitenkin lähtenyt hänen peräänsä.
