Aurinko seisoi korkealla, sulattaen ilman kylän yllä, ja jopa vanhat aidat näyttivät kirkkaan valkoisilta. Tien varrella pöly nousi hitaasti — kultaisena, kevyenä, kuin haluten kurkistaa siihen hetkeen. Auto pysähtyi portille, ja hiljaisuus — tiheä ja tarkkaavainen — tuntui pidättävän hengitystään.
Ensimmäisenä nousi poika — pitkä, vaaleassa paidassa, hieman vaivaantunut. Hänen jälkeensä tyttö — hoikka, vaaleahiuksinen, kädessään kimppu niittykamomilloja. Hän katsoi ympärilleen, aivan kuin yrittäisi muistaa, oliko ollut täällä ennenkin. Ilmassa tuoksui omenapuu ja lämmin pöly, jossain ladon takana haukkui koira.
Kuistilla seisoi isoäiti — tummassa mekossa, solmuinen käsi ovenpielessä. Hän katsoi heitä, siristi silmiään auringossa ja jähmettyi. Hänen katseessaan välähti tunnistamisen kipinä, niin äkillinen, että huulet alkoivat täristä.
Tyttö astui lähemmäs, hymyili arasti ja ojensi kukat. Ja sillä hetkellä isoäiti alkoi hiljaa itkeä. Ei kovaan ääneen — kyyneleet vain valuivat pitkin ryppyjä, kuin keväiset purot sulavassa lumessa.
Kaikki seisoivat liikkumatta. Poika laski päänsä, ymmärtämättä.
— Äiti, mitä nyt… — hän kuiskasi.
Mutta isoäiti vain pudisti päätään ja toisti samoja sanoja:
— Jumala… millaiset kasvot hänellä on…
Myöhemmin, kun aurinko laski, he istuivat pihalla. Pöydällä — teetä, piirakka, vanha albumi haalistuneine valokuvineen.
Ja silloin isoäiti kertoi.
Hänellä oli kerran sisko — Nina. Hän lähti sodan jälkeen eikä koskaan palannut. Kirjeitä tuli yhä harvemmin, kunnes ne loppuivat kokonaan. Jäljelle jäi vain yksi valokuva: kaksi tyttöä omenapuun alla, molemmat nauravat, molemmilla letit.
”Sinä olet kuin se, joka lähti,” hän sanoi katsoen morsiamen kasvoja. ”Samat silmät. Sama hymy.”
Tyttö jähmettyi.
— Isoäitini nimi oli Nina, hän sanoi hiljaa. — Hän kertoi aina, että hänellä oli sisko kylässä…
Ja silloin kaikki ymmärsivät, miksi kohtalo oli tuonut heidät yhteen.
Hämärä laskeutui pehmeästi, kuin lämmin peitto talon ylle. Kuului pääskysten rapinaa katon alta, kaukainen lehmän ammuminen.
Isoäiti istui penkillä, katsoen heitä — nuoria, onnellisia — eikä hänen silmissään ollut enää kyyneleitä. Vain valo.
Hän ajatteli, ettei mikään elämässä ole turhaa. Että jopa ero, jos odottaa tarpeeksi kauan, palaa jonain päivänä — jonkun katseessa, hymyssä, yksinkertaisessa “hei”-sanassa.
