Anna odotti tätä päivää sekä jännityksellä että pelolla. Toinen ultraääni — se, jossa voi nähdä vauvan, kuulla sydämen ja varmistaa, että kaikki on hyvin. Hän oli pitkään valinnut lääkärin, varannut ajan ajoissa ja lukenut satoja arvosteluja. Hän halusi, että kaikki sujuu täydellisesti.
Vastaanotolla tuoksui desinfiointiaine. Lääkäri — noin viisikymppinen mies, rauhallinen ja lempeä-ääninen — pyysi häntä makaamaan tutkimuspöydälle. Laite surisi, ja kylmä geeli kosketti ihoa. Anna katsoi näyttöä, pidättäen hengitystään.
— Tässä on pää, — sanoi lääkäri hiljaa. — Tässä ovat kädet…
Hän hymyili, mutta vaikeni sitten. Ilme muuttui. Hän rypisti otsaansa, kumartui lähemmäs näyttöä ja liikutti anturia hitaasti.
— Onko kaikki kunnossa? — Anna kysyi vapisevalla äänellä.
Lääkäri ei vastannut heti. Hän painoi nappia, otti kuvan, sitten toisen.
— Milloin kävit viimeksi ultraäänessä? — hän kysyi hiljaa.
— Kolme viikkoa sitten. Kaikki oli hyvin. Miksi kysytte?
Hän huokaisi syvään.
— Katso tähän, — hän sanoi. — Näetkö tuon varjon?
Anna nyökkäsi.
— Se ei ole yksi sydän. Niitä on kaksi.
Hän jähmettyi.
— Kaksi?…
— Kyllä, — hymyili lääkäri. — Odotat kaksosia. Toinen vauva oli piilossa toisen takana, siksi sitä ei aiemmin nähty.
Anna purskahti itkuun. Ei pelosta — vaan onnesta.
Ja lääkäri pyyhkäisi hiljaa hien otsaltaan ja sanoi hymyillen:
— Sä pelästytit minut enemmän kuin minä sinut.
