Järvi oli hiljainen, harmaa peili.
Pakkasta oli niin paljon, että hengitys muuttui höyryksi heti uloshengityksellä.
Ihmiset kulkivat rantaa pitkin — jotkut ruokkivat sorsia, toiset kuvasivat huurteen peittämiä oksia.
Kukaan ei heti huomannut, kuinka jää muutaman metrin päässä rannasta alkoi rakoilla.
Poika — noin kymmenvuotias, punainen pipo päässä — otti askeleen, sitten toisen.
Hetken päästä — räsähdys, huuto, loiskaus.
Hiljaisuus.
Ihmiset huusivat, joku soitti apua, toiset seisoivat paikallaan, järkyttyneinä.
Vain yksi mies lähti liikkeelle.
Mies harmaassa puvussa, kravatti vinossa. Hän juoksi jäälle ajattelematta.
Jalkojen alla jää halkesi, mutta hän ei pysähtynyt.
Hän putosi polvilleen, hakkasi jäätä nyrkeillään, veri virtasi käsistä.
Jää murtui, sormet jäätyivät — mutta hän sukelsi.
Sekunti.
Toinen.
Ihmiset itkivät jo, luullen kaiken olevan ohi.
Sitten — loiskaus.
Hän nousi pintaan, poika sylissään.
Molemmat sinisinä, täristen, silmät kiinni.
Heidät vedettiin rantaan, joku heitti takin, joku huusi:
— Kuka hän on?!
Mies oli hiljaa, kun lääkäri tarkisti pojan.
Sitten sanoi matalalla äänellä:
— Hän ei ole minun. Mutta minun täytyi.
— Miksi “täytyi”? — kysyi nainen vierestä.
Hän katsoi jäätä ja sanoi hiljaa:
— Viisi vuotta sitten en ehtinyt. Silloin se oli minun poikani. Samalla järvellä.
Hän kääntyi pois, ettei kukaan näkisi hänen vapisevia huuliaan.
Ja poika paareilla avasi silmänsä ja kuiskasi:
— Kiitos… isä.
