Se tapahtui helteisenä päivänä, kun joki tuoksui auringolta ja märältä ruoholta.
Lapset juoksivat rantaa pitkin, heittelivät kiviä ja huusivat riemusta.
Istuin vanhalla penkillä veden äärellä ja katselin aaltojen kimaltelua.
Lasten joukossa oli tyttö nimeltä Lena — hoikka, punainen paita, hiukset letillä.
Häneltä puuttui vasen käsi, vain siisti valkoinen kangasholkki oli kiinnitetty olkapäähän.
Mutta hän nauroi kovempaa kuin kukaan ja ui paremmin kuin moni muu.
Pojat päättivät kilpailla joen keskelle.
Yksi heistä — Dima — ui pisimmälle.
Aluksi kaikki oli hauskaa, mutta minuutin kuluttua kuului huuto.
Hän katosi veden alle.
Vesirenkaat levisivät, eikä kukaan ymmärtänyt mitä tapahtui.
Jotkut hätääntyivät, jotkut juoksivat hakemaan aikuisia.
Mutta Lena oli jo hypännyt veteen.
Ilman epäröintiä, ilman taukoa — aivan kuin hänen sisimpänsä olisi tiennyt täsmälleen mitä tehdä.
Hän liikkui nopeasti, tasaisesti, paljon voimakkaammin kuin lapselta odottaisi.
Näin hänen sukeltavan ja nousevan pintaan — hän piti poikaa kauluksesta kiinni.
Yhdellä kädellä.
Virta veti heitä alas, mutta hän ei päästänyt irti.
Hän ui rantaa kohti, sormet halkaisemassa vettä kuin puristaen ilmaa siitä.
Kun he pääsivät rantaan, lapset vetivät Diman ylös. Hän yski, itki, hengitti.
Ja Lena istui vain hiekassa, vapisi ja hymyili hänelle.
Kukaan ei tiennyt mitä sanoa.
Aikuisetkin seisoivat hiljaa.
Vain tuuli heilutti ruohoa, ja aurinko kimalteli hänen märällä hihallaan.
Hän oli menettänyt kätensä kaksi vuotta aiemmin — mutta sinä päivänä tuntui siltä, että hän sai kaiken muun takaisin.
