Muistan, että isoäitini kaapissa roikkui vanhoja pussilakanoita, ja kaikissa niissä oli yksi erityinen yksityiskohta — keskellä tai lähempänä yläreunaa oli leikattu pieni kangasrombi. Lapsena se tuntui oudolta: miksi pilata uusi vaate? Mutta myöhemmin opin, että tällaisilla leikkauksilla oli käytännöllinen tarkoitus ja että niistä tuli ajan myötä jopa perinne.
Aiemmin pussilakanat ommeltiin pääasiassa luonnonmateriaaleista — pellavasta, puuvillasta tai palttinasta. Vuodevaatteet olivat painavia, ja niiden hoito vei aikaa. Päivittäisen käytön helpottamiseksi pussilakanan keskelle tehtiin pieni rombin tai neliön muotoinen aukko. Sen kautta peittoa voitiin nopeasti oikoa, tasata reunoja tai suoristaa laskoksia avaamatta koko pussilakanaa.
Aukolla oli myös toinen tärkeä tehtävä — ilmanvaihto. Luonnontäytteiset peitot, joissa oli höyh eniä tai vanua, tarvitsivat „hengittää“. Tällaisista aukoista sisään pääsi enemmän ilmaa, mikä esti täytettä kostumasta ja paakkuuntumasta. Peitto pysyi kuohkeana ja kestävämpänä.
Lisäksi aukot toimivat koristeellisena elementtinä. Tuohon aikaan kankaat olivat enimmäkseen yksivärisiä tai koristeltu yksinkertaisilla kukkakuvioilla, ja emännät halusivat antaa liinavaatteilleen yksilöllisen ilmeen.
Rombien reunat usein pitsitettiin, kirjailtiin tai kehystettiin värillisellä nauhalla. Se toi pussilakanaan erityistä viehättävyyttä ja teki siitä juhlavamman.
Ajan myötä, kun vetoketjut, napit ja muut modernit kiinnitykset yleistyivät, tarve tällaisille aukoille katosi ja pussilakanoista tuli täysin suljettuja. Mutta aikanaan nämä pienet rombit olivat todellinen apu kodinhoidossa, yhdistäen käytännöllisyyden ja kauneuden.
