Sofía pysyi liikkumatta.
Hänen puhelimensa jatkoi tallentamista.
Jokainen sana.
Jokainen nauru.
Jokainen valhe.
Ricardo ei epäillyt mitään.
Hän silitti varovasti Lauraa vatsan päältä.
— Vielä muutama viikko…
ja kaikki on ohi.
Laura hymyili.
— Oletko varma, ettei Sofía huomaa mitään?
Ricardo nauroi.
— Sofía luottaa minuun sokeasti.
Hän allekirjoittaa kaiken lukematta.
Hän uskoo yhä, että teen tätä meidän tulevaisuutemme vuoksi.
Todellisuudessa…
teen vain oman tulevaisuuteni.
Sofía tunsi kätensä vapisevan.
Mutta hän ei liikkunut.
Sitten Ricardo jatkoi.
— Heti kun viimeiset siirrot on tehty…
haen avioeroa.
Talo on jo maksettu.
Tilit tulevat olemaan minun nimissäni.
Ja hän ei koskaan ymmärrä, mitä tapahtui.
Laura suuteli häntä.
— Olet nero.
Sofía pysäytti tallennuksen.
Pyyhki kyyneleen poskeltaan.
Ja poistui hiljaa kerroksesta.
Muutamaa minuuttia myöhemmin…
hänen puhelimensa soi.
— Héctor täällä.
— Jäädytä heti kaikki Ricardon käyttöoikeudet.
Hänen korttinsa.
Tilinsä.
Työavaimensa.
Ilmoita myös lakimiehille.
He aloittavat heti.
— Selvä, rouva.
Seuraavana aamuna…
Ricardo saapui yrityksen pääkonttorille.
Hänen kulkukorttinsa ei toiminut.
Kahvilassa hänen korttinsa hylättiin.
Työpuhelin oli poistettu käytöstä.
Muutamaa minuuttia myöhemmin…
kaksi turvamiestä lähestyi häntä.
— Herra Ricardo…
Rouva Sofía pyytää teitä luovuttamaan avaimet, tietokoneen ja puhelimen välittömästi.
Hän kalpeni.
— Tässä täytyy olla virhe.
Toinen vartijoista ojensi hänelle kirjekuoren.
Sisällä…
USB-tikku.
Ja yksi ainoa lause.
“Kuulin kaiken.”
Ricardo tunsi vatsansa kääntyvän.
Samaan aikaan…
hänen puhelimensa värisi.
Viesti Lauralta.
“He ovat tyhjentäneet talon… mitä täällä tapahtuu?!”
Ensimmäistä kertaa…
Ricardo ymmärsi, että nainen, jota hän piti sinisilmäisenä…
oli jo voittanut sodan ennen kuin hän edes tajusi sen alkaneen.
