Tom nauroi aina, kun ihmiset sanoivat, että lemmikki voi muuttaa elämäsi. Hänelle hänen kultakala Bubbles oli vain hiljainen kumppani lasikulhossa. Hän ruokki sitä, koputti joskus lasia ja jatkoi päiväänsä.
Sitten eräänä iltana hän huomasi jotain outoa.
Värilliset kivet kulhon pohjalla eivät olleet hajallaan kaoottisesti, kuten tavallisesti. Ne muodostivat ryhmiä, melkein kuin pieniä kuvioita.
Tom kumartui lähemmäksi. ”Outoa”, hän mutisi.
Seuraavana aamuna kaikki oli taas toisin. Tällä kertaa kivet näyttivät olevan sijoitettuina käyrille viivoille. Kuvioita.
Hän hymyili hermostuneesti. ”Mitä sinä siellä teet, Bubbles? Pelaatko Tetristä?”
Mutta kolmantena päivänä Tom melkein pudotti kahvinsa.
Kivet muodostivat sanan.
HEI.
Hän tuijotti niitä silmät suurina. Kala heilutti häntäänsä ja uiskenteli laiskasti ympyrää, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”No niin”, Tom sanoi ääneen. ”Olen vain väsynyt. Se on… sattuma.”
Mutta seuraavana iltana, kun hän palasi töistä, hänen vatsansa supistui pelosta.
Kivet muodostivat nyt hänen nimensä.
TOM.
Sydän hakkaili, ja hän tarttui puhelimeen ottaakseen kuvan. Mutta ennen kuin hän ehti tehdä sitä, kultakala kiisi akvaariossa ja hajotti kirjaimet.
Hän ei nukkunut juuri lainkaan, ajatuksensa juoksivat.
Aamulla hän hiipi jälleen akvaarion luo. Kivet oli jälleen siirretty. Tällä kertaa ne muodostivat sanan:
OVI.
Tom räpäytti silmiään hämmentyneenä. ”Ovi? Mikä ovi?”
Kuin merkistä, ovella koputettiin.
Hän jäi paikoilleen.
Katsottuaan ikkunasta hän ei nähnyt ketään. Vain kirjekuoren, joka makasi kuistilla.
Tom nosti sen vapisevin käsin ja repäisi auki. Sisällä oli yksi paperiarkki, tyhjä, paitsi yksi sana, joka oli raapustettu epätarkalla käsialalla:
HEI.
Hän kääntyi hitaasti akvaarioon päin.
Kuplat kelluivat rauhallisina ympyröinä, kivet pohjalla olivat täysin liikkumatta.
